Kaksplus.fi

8. toukokuuta 2017

Tuplauhma.

Kun talossa on kaksi pientä lasta, taapero ja leikki-ikäinen on meno  melko villiä. Kauniisti sanottuna. Varsinkin, kun niillä molemmilla on ihan uskomaton uhma, tietenkin samaan aikaan. 

Kohta kaksivuotiaalla on ensimmäinen minä, minä, minä itse -kausi ja reilu kolmevee hakee ja koettelee omia ja vanhempiensa rajoja aivan jokaisella liikkeellään.



Voin ihan rehellisesti myöntää, että viimeisten kuukausien aikana meidän kotona tunnelma on ollut todella kireä. Me yritetään ihan hirveästi puhua, ymmärtää ja kuunnella noita poikia, mutta ai stna kun se välillä on vaan niin hel*etin vaikeeta. 
Täällä tarvis olla toisen aikuisen jatkuvasti raitapaita päällä ja pilli kädessä, silmät myös selässä ja kristallipallo kädessä. Yötä päivää, jos halajaa edes tuntia ilman riitelyä, huutoa, paiskomista, tönimistä, haukkumista tai raapimista. Mutta se on tiedättekö melko mahdotonta tälläisessä vuorotyö-perheessä. 

Mä uskon (ja toivon) ettei me olla ainokaisia jotka kiristelee näiden uhma-urpojen kanssa. Sen takia mä tahtoisin muistuttaa itseäni, ja kaikkia muita samassa veneessä heiluvia että ollaan onnellisia tuosta uhmailusta. Mä uskon että se vahvistaa. Se vahvistaa ennenkaikkea lasta, mutta jumankauta niin se vahvistaa myös aikuista naista ja -miestä. Ja parisuhdetta. Kukaan muu kuin sun puoliso ei osaa lukea sun ajatuksia, kun puhe on lasten päivän kulusta. Vitsit se on upeeta, kun voit vain sanoa puhelimessa että tuu vaan suoraan, mennään vaikka myöhemmin sinne kauppaan, jos on ihan pakko. Ja toinen tulee, keräten autossa jo hermoja tulevaa showta varten. Korvaamatonta.
Se kertoo myös luottamuksesta. Nuo lapset luottaa siihen, että me ollaan siinä ja pidetään sylissä, vaikka se äidin lemppari muumimuki lentäisi seinään, tai tekee mieli karjua niin kauan prisman hevi-osastolla että oksentaa, koska ei saanut Ryhmä hau -hupparia. Ja me ollaan siinä. Ihan aina. Ja me todellakin muistutellaan niistä hetkistä sitten vuosien päästä, viimeistään tehotoistolla sitten, jos/kun tullaan isovanhemmiksi. Mä lupaan.




Kevennykseksi tahtoisin näyttää teille kuvan meidän uusimmasta remonttikohteesta. Iso osa meidän ystävistä remontoi nyt keittiöitään. Aika ihanaa, ja olenkin siitä melko kateellinen. Mutta kuitenkin näppärästi aikaani edellä. Meillä ei ole varaa tehdä meidän mummokeittiöstä upeaa, vaaleaa ja avaraa avokeittiötä, mutta meiltäpäs löytyykin upea, skandinaavinen avovessa. Eipä löydy monelta ei?
Miten tämä toteutui? Vanhat saranat.. Ne eivät kestä kahden uhman roikkumista eikä paiskomista. Ei vaikka sata kertaa asiasta sanoisi. Ne eivät vaan kestä. Eikä siinä kaikki. Tuo ovimalli ja saranat ovat niin vanhoja, ettei niitä enää edes myydä. Ollaan yhdessä avoimempia, eikä häpeillä. Kakkarauha, tuo lapsettomien ihmisten oikeus.
(On meillä yläkerrassa onneksi vielä ovi paikoillaan.)




Ihania uhmia,
Ida

1 kommentti:

Laura // Tehtävänimikkeenä Laura. kirjoitti...

Sä oot ihana! Ja niiiiin samaistun!