Kaksplus.fi

10. lokakuuta 2017

Viikon tähtihetket meidän perheessä.



Elämä on meillä melko hektistä. On vuorotöitä, päiväkotia, koiraa ja kommervenkkejä.

Kuva: Annukka Viitanen Photography


Me ollaan yritetty opetella vähän arkea helpottavia käytöstapoja meidän perheeseen, ja yksi niistä on omien astioiden vieminen astianpesukoneeseen. Ei mikään iso juttu, mutta mun mielestä tän ikäisille jo ihan normipuuhaa. Tässä sitten yks päivä sanoin pojille, että muistakaa viedä omat lautaset astianpesukoneeseen. Pienempi vei hienosti, mutta mitä sanoi isompi?

"Vie sinä vaan, sinä olet tarjoilija."

Jäin ihan suu auki. Että mitä? Joo kaverilla oli ihan pointti, ja se tuli sieltä niin lungisti ettei mitään rajaa. Tyyliin kiitti ruuasta, mutta hei vie sä vaan kert oot tarjoilija. Me katsottiin suut auki Jussin kanssa toisiamme kun kaveri lampsi tiehensä. Että tähänkö on tultu. Eka kerta meni, mutta ens kerralla tilanteen tullessa kerron kuitenkin että duuni ja koti on semisti eri asia.

Kuva: Annukka Viitanen Photography

Pojat oli mummilla hoidossa yks päivä. Meillä on rajallinen tuntimäärä hoitosopparissa, joten pojat ovat silloin tällöin myös isovanhemmilla hoidossa. Avasin ruokatauolla facebookin ja näin tämän kuvan.



Isoveli oli potalla ja pyytänyt pikkuveljen seurakseen. (Siis miksei, tylsäähän siellä nyt yksin on istua.) No, tylsäähän siellä on myös odotella, joten pienempi siinä sitten asetteli mummin wc-paperirullat vessanpynttyyn. Onneksi ei yrittänyt vetää. Sitä mä kysyin ekana. 

Sitten tuli äidin vapaapäivä ja aika mennä katsastamaan auto. Ajatuksena ihan kiva ottaa lapset mukaan, muttei se sitten sitä ollutkaan. Jännä juttu. Pienempi kakki housuunsa samantien odotustilassa. Huomasin sen, kun kaikki sedät siirtyivät istumaan oven lähettyville. Itsehän vain haistelin väsyneenä kahvia pahvikupissa. Ja sillä aikaa kun me pienemmän kanssa korjattiin vessassa tilannetta, tyhjensi isompi keksiastian näppärästi omaan suuhunsa, ja loput joita ei ilmeisesti jaksanut, laittoi hän minun takin taskuihini. Eri reilu kaveri.

PS. Ei tullut edes leimaa.

Kuva: Annukka Viitanen Photography


Mites teidän viikko? Parhaat palat?

Ida

6. lokakuuta 2017

Ei leluja meidän olohuoneeseen.

Meidän kotona saa olla ääntä. Täällä saa (ja pitää) olla kivaa, täällä saa olla erimieltä asioista, täällä saa nauraa, leikkiä, huutaa, tapella ja sopia. Kunhan joka ilta muistetaan sanoa kuinka paljon me toisistamme tykätään ja toivotetaan kauniit unet. 




Mutta meidän kotona on muutamia asioita, joita täällä ei saa tehdä. Yksi niistä tuntuu jakavan paljon mielipiteitä, ja tahtoisinkin kuulla teidän mielipiteitä ja kokemuksia asiasta.

Meidän lasten lelut eivät ole tervetulleita meidän alakertaan. Ne ovat ja niillä leikitään poikien omassa huoneessa. Luetaan toki pois askartelut, lautapelit ja lastenohjelmat. Mutta meidän olkkarissa et varmasti törmää yhteenkään pikkuautoon tai satuta jalkaasi legopalikkaan. 



Pojilla on yläkerrassa oma huone. Se on mun mielestä ihan hyvänkokoinen, joten sinne mahtuu kyllä hienosti junaradat ja legokaupungit vieri viereen hyvässä sovussa. 

No mutta miksi? Mun yks erityinen luonteenpiirre on siivous. Mä en pysty rentoutua, jos näen epäjärjestystä tai tavaroita väärillä paikoilla. Mun lempituoksu on klorite, ja imurin kanssa bailaan ehdottomasti eniten koko maailmassa. Kuitenkin mä koen asiasta lapsille jäkättämisen turhaksi, joten meille oli vain huomattavasti helpompaa sopia, että lelut pysyvät omassa huoneessa. Huone siivotaan sitten porukalla, ja leikkien jälkeen tottakai molemmat laittavat käyttämänsä tavarat paikoilleen. Tämä antaa mun mielestä pojille sen leikkirauhan paremmin ilman, että niiden höpöhöpö-äiti olisi koko ajan laittamassa niitä tavaroita koreihinsa. Sillä se leikkihän voi todellakin olla kesken vaikka se lapsi ei koskisi niihin palikoihin  tuntiin.  Kyllä te tiedätte.
Poikkeuksia voidaan toki tehdä, yhteistyössä. (Ja hyvin harvoin.) Me sovittiin asiasta kun nuorempi oli noin yksivuotias, noin vuosi sitten. Voin todellakin ilokseni todeta sen päätöksen olleen ihan mahdottoman hyvä.
Kun me ollaan kotona, jompikumpi meistä vanhemmista yleensä leikkii niiden kanssa yläkerrassa, tai vähintään touhuaa siellä jotain omiaan ihan vaan niiden silmäparien takia.  Pojat ovat myös jo sen ikäisiä, että voin hyvin päästää heidät hetkeksi kahdestaan leikkimään, sillä kuulen kyllä kaiken. Meillä on myös portaissa portit, jotka vähän rauhoittavat sitä rappuliikennettä.




Siivous on mulle semisti sydämen asia, ja mä yritän niin mahdottomasti muistaa, että kaikille se ei vaan ole sitä. Ei ainakaan kaksi- ja (kohta) neljävuotiaille, eikä  melkein kolmekymppiselle saman katon alla asuvalle miespuoliselle henkilölle. Näin ollen, meillä on kompromissi. Voin sulkea lastenhuoneen oven, jos pojat eivät illalla lelujaan siivoa. Olohuonetta en vaan saa pois mielestäni. 
Useasti puhutaan, että kodin pitäisi näyttää siltä, että siellä asuu lapsia. Trust me, täällä kyllä näyttää siltä, mutta mä en vaan halua, että meidän koko koti on sitä junarataa. 
Oma äitini joskus sanoi mielestäni äärettömän hienosti. Hän sanoi, että jos hän jotain meidän lapsuudessa tekisi toisin, siivoaisi hän vähemmän, ja leikkisi enemmän. Sillä  sitten kun ne lapset muuttavat pois, silloin sulla sitä aikaa on siivota. Tä on tästä lauseesta meidän perheen kompromissi.




Minua kiinnostaisi kovasti kuulla miten teillä on hoidettu lelut,  leikit ja niiden siivous ja sijainnit?

Ida

25. syyskuuta 2017

Erityisen trendikkäille diagnoosihaukoille:



Kirjoitin teille viimeksi mun omista ongelmista. Luonteenpiirteistä. Herkkyyksistä. 
Mutta uskomattoman moni veti sen leikiksi. 
Mikä saa aikuisen ihmisen vähättelemään toisen aikuisen ihmisen tunteita?
Siitä tulee aika huono mieli, kun antaa kerrankin itsestään vähän enemmän. 

Tämä on teille kaikille wannabe erityisille, trendikkäille diagnoosihaukoille. I feel you.

"Mä näen, että monet erityisherkkyydet on vaan persoonallisuusjuttuja. En jaksa leimata jokaista "toi niskalappu kutittaa mua"-tunnetta erityisherkkyydeksi. Hauskin erityisherkkyys minkä olen nähnyt, oli visuaalisesti erityisherkkä. Siinä ihminen suosii valkoista, harmaata ja vältää kaikkea värikästä. Oikeesti."

Tuntuu todella kurjalta avata omaa elämää kertomalla asioita, joita ei ole koskaan ennen kenellekään kertonut, tai ääneen sanonut. Saatika, että se levitetään nettiin otsikoilla muodikas diagnoosi, tarve olla erityinen.
On tätä päivää muotia diagnosoida itselleen tai lapselleen jokin yliherkkyys. Ihanko oikeasti?


 "Tuntuu, että kyllä meistä kaikista saa tehty yliherkän tavalla jos toisella. Mullakin on vaikka mitä, mitä en siedä, mikä saa mut ärsyyntymään ym ym. Mutta en diagnosoi itelleni mitää."

On täysin eriasia ahdistua jostain tietystä asiasta fobian lailla, tuntea pakokauhua tilanteesta tai jopa tarvetta vahingoittaa toista ihmistä, kuin olla pitämättä vaikka hämähäkeistä tai maiskutuksesta.
Se on melko sääli, että aikuiset ihmiset tykkäävät mässäillä aiheella leimaten se herkkyydestä kärsivä tyyppi vain huomionhakuiseksi tai muodinperässä keikkujaksi.


"Mä en oo jaksanu kamalasti analysoida sitä, onko mun outoudet muodikkaasti erityisherkkyyksiä, vai vain mun omaa persoonallisuuttani. Tuntuu, että nykyään on tärkeää olla erityisherkkä ja päästä sanomaan se ääneen."

Useasti myös todettiin kaikkien yli- tai erityisherkkyyksien olevan vain luonteenpiirteitä. Nauratti ajatus, että luonnetta nyt tarvitsisi korjata terapialla. 
On totta, että herkkyydet määrittävät todellakin sen henkilön luonnetta, ja persoonallisuutta. Mutta tuliko mieleen, että ehkä myös se herkkis kokee olonsa paremmaksi, kun vihdoin saa selityksen kaikille oudoille tavoilleen? Ehkä ennen ei herkkyyksistä niin puhuttu, vaikka niitä on alettu tieteellisesti tutkimaan jo 1990-luvulta lähtien. (Elaine Aron)


Erityisherkkyys ei ole sairaus. Siitä ei kirjoiteta diagnoosia, vaikka moni niin päätteli.  Se on nimenomaan persoonallisuuden piirre. Se on hermoston ominaisuus. Minkä piirteilleen mahtaa?  Onko se väärin, että niistä kuitenkin haluaisi oppia eroon? Ehkä puhua niistä, jotta ne normalisoituisivat hieman. Erityisherkkyyksiä ei diagnosoida erikseen, mutta jos esimerkiksi lapsella ko. lista on pitkä, löytyy sieltä herkästi myös erityisherkkyys.


"Vähän sama ilmiö kuin narsismissa: Yhtäkkiä kaikkien exät oli sellaisia. Tai anopit, ellei jopa molemmat"


Edelleen, koen olevani ääniyliherkkä. Vieläkään en koe tarvetta todistella asiaa sen suuremmin, mutta jos epäilet mun olevan epäaito ja hakevan itselleni väkisin trendikästä diagnoosia, kysyppä uudestaan, minä kyllä vastaan mielelläni.


"Ne joille erityisherkkyys on ihan oikea ongelma kärsii siitä, että jokainen päinhengitys on muka erityisherkkyyttä. Se, että ei siedä kuorsausta tai hampaiden narskuttelua yöllä, ei mun mielestä ole erityisherkkyys samassa mittakaavassa."


Sietäminen ja sydäntä puristava ahdistava raivo on mun omasta mielestäni aikatavalla eri asia. 
Mun mielestä on todella hyvä asia, että ihmisen psyykettä  tutkitaan nykyisin niin paljon.  Koko ajan ihmisen  aivotoiminnasta tiedetään enemmän, eikä se liity muotiin millään tavalla. Vaan tiedon lisääntymiseen. Ihmisellä on tarve saada oma paikka tai lokeronsa elämässä. Tieto auttaa siihen aikalailla. Kun on koko elämänsä tuntenut olonsa merkillisellä tavalla ulkopuoliseksi, on aivan valtava helpotus, kun niihin kummallisiin tunteisiin saa edes suuntaa-antavan syyn.
Jos ihmiseltä löytyy erikoisia piirteitä, mutta hän pystyy  elämään niiden kanssa ihan hyvin,  niin on varmasti helppoa sanoa, että nuohan ovat persoonallisuuden piirteitä ja naureskella terapioille. Mutta loppupeleissä se on ymmärtämätöntä ja kapeakatseista toisten mitätöintiä.
"Kun minulla nuo asiat  eivät ole ongelmia, niin ei muidenkaan pitäisi tehdä niistä sellaisia." 


Ida

20. syyskuuta 2017

Yliherkkä äiti.

Viimevuosina ihmisten tietoisuuteen on tullut suuri määrä erilaisia yliherkkyyksiä. Tai tiedossahan ne ovat olleet jo pitkään, mutta nyt niistä tunnutaan puhuvan entistä enemmän. 
Lapset voivat helposti olla yliherkkiä monellakin tapaa. Aistiyliherkkiä, emotionaalisesti erityisen herkkiä, mielikuvitukseltaan yliherkkiä, tunneyliherkkiä tai vaikka psykomotorisesti yliherkkiä. Yliherkkä. Erityisherkkä.  Ei allerginen.

 

Kaikista yliherkkyyksistä olisi ihana puhua enemmän, mutta nyt mä keskityn siihen mistä mulla on paljon kokemusta.
Onko sun lapsi ääniyliherkkä? Ehkä hän on kuin minä kasvaessaan. (Vallan hurmaava persoona.) Sillä mulla on myös ääniyliherkkyys nimeltänsä Misofonia, joka tunnetaan myös lyhenteellä SSSS. (selective sound sensitivity syndrome eli 4S)

Misofoniasta kärsivä tyyppi häiriintyy suunnattomasti muille ihan arkisista, tavallisista, toistuvista ja matalista äänistä. 
Useimmiten ne liittyvät syömiseen sekä hengittämiseen, ja ne aiheuttavat sille tyypille ihan suunnatonta raivoa, ja pahimmassa tapauksessa halua vanhingoittaa äänen aiheuttajaa. (Onneksi mä en ihan niin pitkälle vielä ole joutunut.)

Ääniyliherkkyydestä kun puhutaan, ajatellaan usein ettei se henkilö vaan kestä ääntä. No, tavallaan.
Mun pitää päästä pois ruokapöydästä sillä sekunnilla, kun mun kolmevuotias tekee tahallaan kiusaa, ja syö mässyttäen suu auki. Mulla ihan oikeasti tulee itku, oksennus ja suunnaton raivokiukku, ja se lapsi tietää sen. Arvatkaapa vaan käyttääkö hän sitä hyväkseen?



Meidän pojat syövät molemmat suu kiinni, hiljaa, eivätkä puhu ruoka suussa. He ovat kaksi ja kolmevuotiaita. Muille ne ovat ehkä eskarissa tai koulussa opeteltavia käytöstapoja, mutta mulle ne oikeasti määrittävät hyvin pitkälle mun henkisen jaksamisen. Mun tekis ihan aina mieli huomauttaa ihmisille, että voitko olla puhumatta ruoka suussa, että mä kyllä maltan odottaa hetken. Mä saatan miettiä sitä kohtuuttoman pitkään, että miten mä sen sanoisin nätisti. Ja sen vuoksi mulla menee se koko käsiteltävä juttu ihan ohi suun.
Ryystäminen. Käsikarvat nousevat pystyyn pelkästä sanasta.
Lapsuudesta mä muistan oksentaneeni ruokapöydässä kun mun sisko söi liian äänekkäästi. Olin ehkä kymmenen.

Mä myös muistan miten mä lapsena keräsin sänkyyn kaikki pehmolelut huoneesta, ja äiti oli ylpeä kun lapsi siivoaa huoneensa  ennen  nukkumaanmenoa.  No, sori äiti ei se mennyt ihan niin..
Me jaettiin siskon kanssa huone,  ja mä varustauduin yöhön. Mä varustauduin siihen, että mä voin heittää sitä siskoa pehmolelulla, jos se hengittää liian lujaa yöllä, tai pahimmassa tapauksessa jos se kuorsaa! Aina kun heitin, koitin nukahtaa mahdolllisimman nopeasti ennen Emppua. Joskus onnistuinkin.
Mä olin lapsena myös se ärsyttävä tapaus, joka huutaa rappusilta että laittakaa hiljemmalle sitä telkkaria. Vaikka se olisi ollut sillä ykkösellä.

Nykyään mä rakastan sitä kun pojat tulevat yöllä vuorotellen meidän sänkyyn peitot ja unikaverit kainalossa. Mutta. Ne kuorsaa, ne tuhisee, ne hengittää lujaa ja mikä pahinta. Ne kaikki kolme (isi mukaanlukien) narskuttaa hampaitaan. 
Mulla tulee pakokauhu. Mun tekis mieli juosta pois, uida, tai oikeastaan sukeltaa syvälle tai lähteä kolmelta yöllä töihin. Ihan vaan sen takia, etten mä kestä niitä ääniä. Ne tunteet tuntuu ihan ylitsepääsemättömiltä, ja jos ne tyypit ei nukkuisi, mä varmasti sanoisin todella rumasti sitä jälkikäteen suuresti  katuen. Mun miestä (pahoitteluni muru) mä todellakin potkin, lyön ja herätän. Kyllä. Minä aikuinen ihminen. Mutta poikia mä en raaski. Löydänkin itseni useasti yksin vierashuoneesta nukkumasta. 



Nukkumiseen liittyy yksi toinenkin  yliherkkyys, nimittäin kosketus. Mua voi pitää kädestä, tai nukkua ihan kiinni. Mutta ihan vähän lähellä ei vaan voi olla ikinä. Se on kuvottavaa ja super ahdistavaa, jos joku on lähellä, niin lähellä, että se koskee suhun ihan vähän, melkein kuin ei koskisi, mutta kuitenkin koskee. Ihan ehdoton ei. Miksi? En todellakaan tiedä. Mun on nukuttava tästä syystä aina pitkät vaatteet päällä, tai saatava väliin peitto. Myös vieressä olevan hengitys häiritsee. Vaikka se ei pitäisi ääntä, mutta jos se uloshengitetty ilma koskee muhun, en voi olla. Pitää siirtyä, tai laittaa väliin mukamas ovelasti peittoa tai tyyny. 

Ihan yleisesti mulla on myös todella hyvä kuulo. Mä kuulen asioita joita moni ei oikeasti kuule edes keskittymällä. Mua ahdistaa huuto, ja liian kovaa puhuminen.  Kun lapset innostuu, ne puhuu kovaa. Ne puhuu tosi kovaa. Mä herään yöllä jos joku kone piippaa ilmoittaakseen olevansa valmis. Mä en nukkunut kunnolla kun naapureiden varashälytin soi, vaikka me käytin se tsekkaamassa. Mä herään kun koira menee juomaan, ja osaan tehdä tilaa oikealle puolelle yöllä, sillä mä kuulen heti askeleista kumpi pojista tulee ekana viereen. Töissä mä kuulen mahdottoman paljon asioita, joita en edes haluaisi kuulla. Leffateattereissa toimintaleffat on pahimpia, ja musta tuntuu että mä kuulen ne äänet vielä kotonakin.


Mikä tähän yliherkkyyteen sitten auttaa, ja mikä sitä pahentaa?
Terapia, stressitön elämäntapa sekä hyvät yöunet. Koitapa noita kahden pienen lapsen äitinä, joka tekee vielä epäsäännöllistä vuorotyötä.

Mistä tämä yliherkkyys johtuu? 
On tutkittu, että keskeistä misofoniassa ovat äänet, joilla on jokin merkitys. Ja on huomattavaa, että erittäin suurella osalla misofoniasta kärsivillä on ollut elämässään jotain traumoja. Itse koen "kärsineeni" tästä aina, joten en osaa yhditää tätä mihinkään traumaan.


Oon tähän mennessä karttanut korvatulppia, sillä mä kuvittelen etten kuulisi jos jotain tapahtuu, mutta nyt tätä kirjoittaessa tajuan, että ne blokkais just ne matalat äänet. Auttaako ne?

Kärsitkö sinä misofoniasta? Mikä on sulla se pahin?



Lähteet: Wikipedia ja anna

Ida

19. syyskuuta 2017

Parasta on se yhteinen aika.

Mikä on parasta lasten kanssa?
Aika. Yhdessä vietetty aika. Naurut, hymyt ja yhteiset leikit. Ne on ehdottomasti parasta.



Me tehdään poikien isän kanssa molemmat aika paljon töitä. Pitkiä päiviä, välillä turhan useita sellaisia putkeen, ja ihan oikeasti välillä huonoa omaatuntoa siitä potien, että meidän pieniä ihmeitä kasvattaa päivisin joku ihan muu kuin me itse. Ja hyvin kasvattaakin, kiitos siitä.

Mutta ne vapaapäivät. Yhteiset aamut ja illat, ne on meille tosi tärkeitä. Me koitetaan tehdä poikien kanssa mahdollisimman paljon asioita yhdessä ja olla siinä hetkessä läsnä. Me uidaan, ulkoillaan ja hassutellaan. Toki me katsellaan myös Pipsa Possua, mutta nyt voin ilokseni ilmoittaa, että lapseni eivät halua enää ensimmäisenä vaihtoehtona katsoa sitä ärsyttävää kimittävää tyttöpossua, (joka on oikeasti aika itsekeskeinen henkilöhahmo.) vaan leikkiä mun tai isänsä kanssa, tai mikä parempi meidän molempien kanssa. Legoilla. 





Pojat saivat viime viikolla postitse Lego Duploja, ja niiden saapumisen jälkeen mun korvissa ei ole soinut kertaakaan sitä Piiiipsa Possu röh-röh -tunnaria. Ihan huikeeta. Duplothan on tarkoitettu 2-5 vuotiaille lapsille, eli meidän molemmat osuvat näppärästi just hyvin tuohon ikähaarukkaan.
Pienempi rakastaa rakentaa torneja ja ajella junalla ja autoilla. Valitettavasti hänen keskittymiskykynsä on peritty äidiltä, joten kovin kauan hän ei vielä jaksa.
Mutta tuo talvella neljävuotta täyttävä ihan häikäisi mut taidoillaan. Hän oikeasti osasi kasata niitä legoja ohjeiden mukaisesti, ja ihan oikein. Selkeästi enemmän isäänsä tullut.
Meillä ei ole ennestään omassa kodissamme ollut kuin muutama hassu Duplo, sillä mamman luota löytyy niitäkin, poikien isän ja tädin vanhoja aarteita. En ole osannut edes ajatella miten luovia ja värikkäitä mielikuvitusleikkejä niillä saakaan aikaiseksi.




Miksi mä hehkutan legoja? Nehän nyt on niin perus.
Ehkä ne on, mutta ne on just niitä harvoja leluja, joilla myös minä, maailman huonoin leikkijä osaan ja jaksan leikkiä täysillä mukana. Mä en ole sellainen ukkeleilla höpöttelevä hassuttelija, vaan mieluummin just sinne metsäretkille vievä hieman haaveileva äiti. Se on huikeeta nähdä sen lapsen riemu onnistuessaan siinä kokoamisessa. Tai se, kun sä tajuat että sun hieman ylivilkas kaksivuotias onkin istunut melkein viisi minuuttia kasaten junarataa. Vau!
Ne on myös niin helppo pestä, että saavat ihan täydet pisteet jo siitäkin. 




Muistathan, että jouluaattoon on enää vain kolmetoista maanantaita, just saying. Parhaat lahjat koko perheelle löydät Legolta. Ja mikä parasta, kaikkien lasten ja lastenmielisten lempparinettikauppa, Jollyroom on nyt myös legojen jälleenmyyjä, takuuvarmoine alennuksineen.
Tuo kuvissakin näkyvä Lego Duplon iso junasetti (-10%!) on ihan takuuvarma setti pikkupoikien pukinkonttiin, tai miksei tyttöjenkin. Juna kulkee raiteilla todella sulavasti nappia painamalla, ja tuuttaa uskomattoman sympaattisesti aina välillä. Siinä on myös tankkausmahdollisuus, sillä mikä on hei pienistä parempaa kuin tankata kulkuneuvoja, varsinkin kun siitä kuuluu hauska plup-plup -ääni. Vanhempien mielestä parasta junassa on se, että se sammuu itsestään ellei siihen koske vähään aikaan. Juna ei siis tule sinua vastaan ja pelästytä sinua keskellä yötä kun olet matkalla vessaan, eikä siitä tuon takia lopu ihan heti ne patteritkaan.. Hyvä vai huono?




Kiitämme kauniisti Jollyroomia poikien Legoista, jotka saimme näkyvyyttä vastaan.

Ida


15. syyskuuta 2017

Olisiko meistä kasvisruokailijoiksi? Edes maidottomiksi?

Mä olen taas alkanut enemmän lukemaan artikkeleita, ja katsomaan dokumentteja ainaisen hömpän sijaan. Kyllä niistä vaan saa aika paljon enemmän irti kuin tuntemattomien snäpeistä, insta stooreista tai salkkareista. Aika paljonkin enemmän.

Muurla.


Yksi pinnalla olevista aiheista sai mut nyt todellakin  koukkuunsa. Ruoka. Eläintuotteet.  Maito.
Nuohan ovat ihan peruskamaa?  Mutta entä ellei ne olekaan?

Tiesitkö sinä, että ihmiskropan normaalitila on olla laktoosi-intolerantikko? Tiesitkö sinä, että se meidän kutsuttu normitila, jossa kroppa kestää maitoa  on alunperin se poikkeustila?
Mieti vaikkapa  muita eläimiä. Ekana tulee mieleen se söpö pieni siili, josta aina muistutellaan ettei niille saa antaa sitä lehmänmaitoa, sillä niiden kroppa ei kestä muuta kuin emonsa maitoa. Se on ihan normaalia. 
Ihmiskroppa ei tarvitse mitään muuta kuin oman äitinsä maitoa ensimmäisinä elinvuosinaan. Aivan kuin muutkin nisäkkäät. Ei lehmän, ei apinan eikä kirahvin maitoa. Ihan oikeasti, ei tarvitse. 

Liha ja proteiinit. "Ihminen nyt vaan tarvitsee protskuja, sillä ihminen on lihansyöjä."
Mitäs sanot, jos minä sanon, että ihminen on hedelmiensyöjä, eikä missään nimessä seka- tai lihansyöjä, ainakaan enää.
Seka- ja lihansyöjien hampaat ovat terävät. Ihmisten kulmahampaatkin ovat melko pyöreät? Seka- ja lihansyöjien leuat eivät liiku sivusuuntaisesti, vaan vain ylös ja alas. Ihmisten leuat liikkuvat myös sivusuuntaisesti, ihan samallalailla kuin apinoiden, lehmien, elefanttien ja vaikka sarvikuonojen. Ne eivät ole raatelua varten millään yllämainituilla lajeilla. 
Mitkä ovat maailman vahvimpia eläimiä? Muun muassa norsut ja sarvikuonot. Eläimet, jotka kasvavat isoiksi ja vahvoiksi pelkästään kasviksilla.
Tiesitkö, että suuri osa ihmisistä saa kyllä tarpeeksi proteiineja, jopa reilustikin, mutta yhä useammalle jää kuidut vajaaksi.



Katsoin mielenkiintoisen dokumentin nimeltä What the health, ja toivon todella että jokainen ihminen katsoisi sen saman dokkarin, ja miettisi omaa terveyttään sen jälkeen uudelta kantilta. 
On tutkittu, että rintasyövän sairastanut henkilö sairastuu samaan syöpään 49% varmemmin, jos hän käyttää maitotuotteita, ja näin ylläpitää kropassaan tietynlaista tulehdusta. Tästä ei puhuta, sillä sponsorit ovat maitotuotteiden tuottajia.
On myös tutkittu, että 2. tyypin diabetekseen sairastuu helpoiten prosessoitua ruokaa ja lihaa syövät ihmiset. Ei suinkaan sokeria syövät. Miksei tästä puhuta? Koska sponsorit.
Dokumenttia on kritisoitu aktivistien propagandatarinaksi, mutta mä koen itse, että se kannattaa ainakin katsoa ennen kuin sen tuomitsee, ja ajatella sitten ihan itse, että onko siinä perää vai ei.

Lehmä saa proteiinit syömällä pelkästään kasviksia. Miksi ihmisen pitäisi syödä kuollutta lihaskudosta saadakseen sen proteiinin, kun paljon helpommin voisi syödä suoraan niitä kasviksiakin? 

No koska se maistuu niin pirun hyvältä.  Maistuuhan se. Kunnon medium -kypsyinen file. Kaverina ehkä kermaperunoita ja vähän aurajuustoa. Niin hyvää, mutta kroppa tekee kuolemaa sisältäpäin. 
Se tekee ihan hulluna duunia sulattaakseen sen lihan, joka on ihan uskomattoman hidasta puuhaa, ja se ehtii ruveta mätänemään siellä sun vatsahapoissa. Ihmiskropan vatsahapot ovat niin mietoja, että sen sulattaminen kestää. Kauan. Petoeläinten vatsahapot taas ovat paljon emäksisempiä, joten prosessi on tällöin kropalle huomattavasti helpompaa. Jos olet joskus miettinyt miksi sun vatsa tulee kipeäksi kun olet syönyt puolen kilon grillipihvin, tässä syy. Vatsahapot ei vaan ehdi tehdä sitä työtä, vaikka ne yrittää ihan täysillä, ja se kudos ehtii omalla tavallaan mädäntyä sun sisälle. Houkuttavaa eikö?

Nä faktat pisti mut miettimään mun ruokailutottumuksia ihan uudelta kantilta. Me syödään todella paljon lihaa. Punaista, valkoista ja kalaakin. Ykskään niistä ei oo toistaan parempia vaihtoehtoja. Mua jopa hävettää se, että mä syötän mun lapsille ylpeänä luomulihaa, samalla kun mä tiedän ettei se oikeasti edes sovi sille pienelle kropalle. Olkoon se kuinka luomua tahansa.



Mä yritän kerätä itselleni itsekuria, ja kokeilla kasvispainoitteista elämää edes muutaman viikon. Kotona ja töissä.  En kehtaa heti soittaa päiväkotiin, että nyt tää ituhippimutsi haluaakin kokeilla tätä. Ei. Kokeillaan eka riisua kotoa pois ne kaikki prosessoidut kamat, ja vaihtaa ne vasikoiden juomat kasvisversioihin. Jos tä ottaa tuulta alleen, ehkä sitten?
Ja kyllä, poikien isä vastasi, että kaikki käy jos sä teet safkat. Challenge accepted. 
(Meidän koko jengi syö ne perusvitamiinit purkista, enkä usko aloittavamme vegaanisella ainakaan heti. Ihan vaikka työpaikkaruokailujakin ajatellen.)

Minkälaisia ajatuksia tämä  herätti sinussa, jos jaksoit lukea loppuun saakka?  Kyseenalaista, rohkaise tai anna hyvä vinkki? Olisitko kenties valmis lähtemään messiin?

Ida


13. syyskuuta 2017

Krooninen vai akuutti? (vauvakuume.)

Mä kärsin todellakin kroonisesta vauvakuumeesta. Välillä se ihan satuttaa, itkettää ja harmittaa. Mutta  useimmiten se vaan naurattaa. Mä en ehkä tiedä mitään yhtä täydellistä kuin vauva. Oma vauva. 




Krooninen tila määritellään siten, että kyseenomainen asia on vaivannut kauemmin, mitä sen korjaamiseen vaadittu aika vie. Eli näin ollen koen tilani olevan parantumaton.

Mun raskaudet ovat olleet loppupeleissä ihan helpot, ainakin jälkimmäinen. Mä jaksoin ja voin hyvin, enkä edes kokenut olevani mitenkään valtava saatika ruma. Synnytykset olivat nyt se pakollinen paha, en tykännyt mutta ei niistä nyt sen enempää, kuin että molemmat ovat tulleet leikkauksella eikä alakautta. Ensimmäinen vasten tahtoani ja toinen omasta tahdostani.


-13


Vauvavuodet olivat molemmat ihania. Uskomattoman helppoa aikaa. Molemmat pojat lähes nukkuivat ekan puolivuotta välillä syöden. Me mentiin ja touhuttiin, ja elämä ihan oikeasti oli pelkkää aurinkoa.


Vili -15


Miksen siis haluaisi enää vauvoja? Mä haluaisin. Tai mun sydän haluaisi. Vaikka jatkuvalla syötöllä, se ihan huutaa että tänne niitä vauvoja. Mutta mun järki sanoo ettei me siihen ihan oikeasti pystyttäis. Kaksi menee siinä niin kivasti. Ne saa meiltä sopivasti huomiota vuorotellen, ne on helppo saada hoitoon tarvittaessa ja niiden kanssa pääsee ihan kivasti minne tahansa ilman lisäapua. Ihmisille, joille työnteko on pakollista ihan toimeentulon, kuin oman mielenterveyden kannalta kaksi on just hyvä määrä.
Mä koen, että mä menen koko ajan mun jaksamisen kanssa ihan äärirajoilla. Välillä mun tekis mieli juosta kunnes en enää pysty, sukeltaa ja huutaa tai vaan istua yksin hiljaa autossa. Mä saan voimaa mun työstä, ystävistä ja tottakai lapsista. Mutta jaksaisinko mä jos meitä ois enemmän? Mä en ihan oikeasti usko.

Näillä meidän lapsilla on niin pieni ikäero, että mä koen meidän pääsevän jo ihan helpolla. Meillä on oikeasti tosi kivaa. (enkä väitä, ettei suurperheillä olisi.) Haluaisinko mä sekoittaa vielä kerran (kaks tai viis kertaa) tän täydellisen pakan?
Meille on poikien isän kanssa molemmille tosi tärkeää se, että lapset saavat kokeilla ja harrastaa mahdollisimman laajasti ja laadukkaasti, molemmat.
Olisiko meillä varaa siihen, jos meitä olisi tuplamäärä?  Musta tuntuu, että päiväkotimaksut on jo kahdella ihan valtavat. Siihen kun plussataan vielä yksi tai useampi, olisi mun rahallisesti järkevämpää olla kotiäiti. Jos mä olisin kotiäiti. Ei. Mä en voisi olla täysipäiväinen kotiäiti, jos mä haluaisin olla täysipäinen ihminen. Mä en vaan osaa sitä, kaikella kunnoituksella harrastuksissa juokseville supernaisille. Ja tämä on mulle itselleni aika vaikeeta myöntää. Mä en olisi hyvä kotiäiti. Mä olen parempi äiti työssäkäyvänä äitinä.


Luka -13

Mä en ole itse pienenä harrastanut. Ehkä ihan omasta halustani, sillä en vieläkään tiedä mikä ois se mun juttu. Laiska nautiskelija kun olen. Ei meillä varmaan ois ollut varaakaan, sillä sisko kyllä harrasti. Kilpailumielessä, joten uskon ettei se mitään halpaa leikkiä ollut. Oman luonteeni kun tiedän, olenko voinut jo lapsena ajatella ettei mun tarvitse, sillä sisko haluaa? Ihan varmasti mä olen kuullut ne tuskailut kun ei rahat meinaa riittää. Kyllä mä muistan kun mua vietiin jollekin futisleirille, ja toitotettiin että koita nyt ees siellä jaksaa olla, ettei tätäkin makseta turhaan. Ei tullut musta futistähteä ei.

Mulla kestää taskuparkin teossa kohtuuttoman kauan. Minibussilla menis ikuisuus? Se on ollut meille molemmille aika iso juttu, että auton on oltava maksimissaan farkku. Koira menee takaluukkuun, ei vissiin vauvat? Viitsi vitsi.

Luka -13
 
Mun mielestä on parasta ottaa molemmat lapset kainaloon kun mennään nukkumaan. Kun kävellään, ja molemmat nappaa mua vaivihkaa kädestä. Leffailtana on huikeeta kun kaksi pientä päätä nojaa sun kylkeen, vaikkakin ne kurotteliskin vaan poppareita.


Pelkkää rakkautta <3


Mä kiitän onneani, että mulla on ystäviä, jotka saavat vauvoja. Sillä sekin on ihan uskomattoman upeeta, kun sun ystävä luottaa sun syliin lapsen, jonka iän voi laskea yhden käden sormilla. Ja ne sormet on päiviä. Ne samat ystävät pyytää sua hoitamaan ekaa kertaa sitä vauvaa sen muutaman tunnin, kun on jotain pakollista menoa. Ne lähettää sulle kuvia, ja kysyy mielipiteitä nimestä. Sillä ne tietää ettet sä vaan pysty sanomaan ei, ikinä. Vaan  mieluummin kiitos. 

Mä luulen että mulla on myös joku näkymätön magneetti,  joka saa mun ystävät kertomaan siitä haaleasta plussatestistä. Katsellaan kuvaa eri valossa ja eri filttereillä, jos joku näyttäisi selkeemmältä.
Se on niin ihana olo, kun joku kertoo sulle salaisuuden, joka on vielä niin hauras ja uusi, ettei itsekään usko sitä todeksi. Se on ihan huikeeta elää mukana sitä jännitystä. 
Mä olen myös itkenyt mukana useammat keskenmenot mitä haluan edes kertoa. Se on ihan järkyttävän  kamalaa, mutta samalla se on myös etuoikeutettua mulle, että saa olla siinäkin tukena.

Voiko ihminen haluta vauvoja, muttei kuitenkaan halua? Koitanko mä nyt vaan vakuuttaa itselleni, ettei siinä vaan ole mitään järkeä? Kyllä kolme tai useampi menee siinä missä kaksi? Ainakaan kaksi ei mene siinä missä yksi, sano mun sanoneen. 



Ida

7. syyskuuta 2017

Kuolemasta puhuminen lapsille.

Poikien isoäiti, minun maailman rakkain mummini nukkui pois vain muutama viikko sitten. Kuluneella viikolla vietettiin siis hautajaisia. Ja pävää ennen niitä, minun oli kerrottava pojille. Välttelin aihetta siis aivan  loppuun saakka, sillä tilanne oli minulle itselleni niin kovin vaikea ja uusi. Sain blogin kautta valtavasti viestejä, ja vinkkejä miten ja milloin asiasta puhua, kiitos siitä.



No, minäpäs lähdin kuopuksen  ja koiran kanssa iltalenkille metsään.
Siinä käveltiin hämärässä metsässä käsikädessä, ja sanoin Vilille että äidillä olisi vähän asiaa.
Suuret silmät katsoivat mua suoraan silmiin. "Niin äiti?" 
"Muistatko sinä Vili isomummin?"
"Muistan, isomummi on pipi."
"Isomummi on Vili kuollut pois."
Kysyvä ilme lapselta.
"Isomummi oli niin vanha, että isomummi meni pois."

Olin ajatellut, että kerron vain isomummin kuolleen vanhuuteen, sillä en koe sairauksista puhumisen mitään lapsia vielä tässä iässsä (2 ja 3v.)  hyödyttävän. Isomummi kun oli sairas, tupakan takia.

Poika kuitenkin kysyi heti, että minne isomummi meni? Vastasin, että taivaaseen. Siitä vasta lapsi hämmentyi, joten jatkoin tarinaa siitä, miten vanhat ihmiset menevät kuoltuaan taivaaseen, pilvenreunalle meitä katselemaan. Hän siis kuoltuaan "muutti taivaalle." Me ei voida enää mennä hänen luokseen kylään, mutta hän on läsnä kokoajan, me ei vaan enää nähdä häntä. 
Rakas lapseni katseli taivaalle, ja kysyi että entä sitten kun sataa? Voidaanko me mennä helikopterilla kahville sinne Pilveen?
Voin kertoa, että oli todella mielenkiintoiset keskustelut sen lenkin aikana.


Tämän jälkeen kerroin esikoiselle saman tarinan. Koin, että haluan kertoa molemmille pojille asian niin kuin se on, erikseen. Halusin, että molemmat lapset saavat kysyä mieltä askarruttavat kysymykset minulta itse. Luka pohti eniten sitä, mitä hän laittaa sinne hautajaisiin päälle. Koska hän luuli, että me mennään viemään kukkia taivaalle lentokoneella. Ihan loogista, sillä minähän kerroin isomummin menneen taivaaseen, ja samalla, että huomenna mennään hautajaisiin, viemään isomummille kukkia. Miten epäloogista. Sanoin ettei me päästä sinne taivaaseen, niin viedään ne kukat  muistopaikalle sinne hautajaisiin. 

Ja mitkä on sitten hautajaiset selitettynä kaksi- ja kolmevuotiaille?
No ne ovat sen vanhan ihmisen viimeiset juhlat. Siellä juhlitaan sitä, miten hieno elämä sillä vanhalla ihmisellä oli ollut. "Saako siellä kakkua?"



Itse hautajaiset menivät ihan hyvin. Pojat eivät jaksaneet olla kappelissa paikoillaan, mutta se ei näyttänyt ketään häiritsevän. Hienointa oli, kun sai viedä sen hienon arkun päälle oman kukan. Kanttori myös soitti todella kovaa sitä hienoa pianoa.
Päivä oli kaunis mutta raskas. Aurinko paistoi aamusta iltaan. Mun oma päivä meni huolehtien pojista, enkä kuullut edes papin koko puhetta, koska pissahätä. Se jäi vähän harmittamaan, mutta sitä se elämä on.

Seuraavana aamuna vein pojat päiväkotiin, ja olin ajatellut kertovani hoitajille eilisestä, muttei minun tarvinnut. Luka hoiti homman tyylikkäästi. "Huomenta! Isomummi on kuollut, se muutti pilveen!"

Se mitä mä kuulin papin puheesta, jäi hyvin mun mieleen. Kaikki mitä meillä täällä loppujen lopuksi on, on lainaa. Mitään me ei mukanamme täältä saada. Kaikki on lainaa. Pidetään siis kaikesta niin hyvää huolta, kun se olisi jonkun muun kuin sun. Vain lainassa. <3

Ida



6. syyskuuta 2017

Oliiviöljysaippualla puhdasta pyykkiä?

Ituhippimutsi tulee taas! Mä kirjoitin viimeksi mun uusista lempparihiustuotteista, palashampoosta ja hiushuuhteesta. Samalla taisin luvata jakaa teille ohjeen ja käyttökokemukset oliiviöljysaippuaan. Pyykinpesuun.



Jälleen kerran, takaisin ei oo palaamista. Olen nyt pessyt meidän perheen pyykin toista kuukautta vain ja ainoastaan Marseillesaippuasta tehdyllä pyykinpesunesteellä. Aikaisemmin meillä oli käytössä pesupähkinät, mutta tämä on hyvää vaihtelua niille. Te, jotka tuon postauksen aikaan innostuitte pähkinöistä, kannattaa ehdottomasti lukea tämä loppuun.

Marseillesaippua kun on saippuaa, on sen käytön aikana hyvä muistaa, ettei sitä ole tutkittu pidemmän päälle mitä se tekee pyykinpesukoneelle. Sen takia suosittelen käyttämään pesupalloa ja pesemään koneessa 90 asteen ohjelmalla noin kymmenennen pesun jälkeen jotain. Tai käyttää tyhjänä, ellei tykkää niin kovissa asteissa tekstiilejään pestä. Itse pesen aina lakanat ja pyyhkeet yhdeksässäkympissä, joten meillä ei pitäisi olla koneeseen kertynyttä pesuainejäämää.

Pesunestettä laitetaan samanverran mitä teollisia pesuainetiivisteitä. Se on hajuton, mutta sitä pystyy hajustamaan eteerisillä öljyillä jos haluaa. Itse en voi sietää hajustettuja pesuaineita, enkä edes ymmärrä niiden pointtia. Mulla särkee pää jo kirppisloosilla jos ne on pesty jollain tuoksullisella. Mutta mä kyllä pidän hajuvesistä. Tiesitkö, että ne parhaimmatkin hajuvedet tuoksuvat kuralta kun siihen sekoittuu teollinen "kesäkukkientuoksu."
Villaa, silkkiä tai teknisiävaatteita en saippualla pesisi, mutta kaikki muu menee vallan loistavasti.
Huuhteluainetta ei tarvita, mutta jos sitä haluaa käyttää, suosittelen väkiviinaetikkaa, sillä huuhteluaine nyt vaan pilaa minkä tahansa vaatteen ajan myötä. Tästä ei sen enempää, sillä tuo on minun faktapohjainen mielipiteeni, mutta jokainen tekee tyylillään, eikä se oo mun pyykistä pois.
Itse pesen pyykin 40-60 asteessa, useimmiten kuudessäkympissä. 
Itse panostan lasten- (ja omien) vaatteiden laatuun, ja lähes kaikki ovat pikkuhiljaa luomupuuvillaa. Koen, että jos olen valmis laittamaan  rahaa kiinni vaatteisiin, tulee niistä myös pitää hyvää huolta.

Tarvitset:
Yhden palan aitoa* Marseillesaippuaa
Kaksi korkillista litran lasipulloa
Kaksi litraa kiehuvaa vettä
Raastimen

Raasta palasaippua raastimella muruksi, ja jaa se lasipulloihin. Kaada päälle kiehuva vesi, kumpaankin 8-9dl, että sulle jää sekoitusvaraa.
Anna liueta. Seos on käyttövalmis! Muista sekoittaa ennen käyttöä. Itse käytin vaaleanvihreää saippuaa. Se ei ole värjännyt valkoista pyykkiä, mutta mieleni tekee kokeilla  sitä valkoista kuutiota. Sitä ei vaan myydä meidän lähi ruohonjuuressa. 



*Mistä tunnistat aidon Marseillen?
- Marseille-saippua on tehty Marseillessa, Ranskassa.
- Saippua on valmistettu kasviöljyistä.
- Siinä on ”Savon de Marseille” -saippuan valmistajien yhdistyksen (AFSM) leima.
- Kuutiomuodossa leima on kuudella sivulla. Leima ilmoittaa saippuan öljypitoisuuden
 (d´huile 72%), painon, valmistuksessa käytetyn öljytyypin ja joskus myös valmistajan nimen.
- Aidolla Marseille-saippualla on ainakin kahden eri valmistajien liiton leima.

Miksi kannattaa valita aivan aito Marseille-saippua?
- alkuperäinen Marseille-saippua on hypoallergeeninen
- se ei sisällä väriaineita eikä hajusteita
- se on biohajoava 28:ssa vuorokaudessa
- se on ihotautilääkärien suosittelema mm. akneen, ihottumiin, psoriasikseen
- se on riittoisa ja taloudellinen
- se ei sisällä petrokemian aineita tai parabeeneja
- sitä ei ole testattu eläinkokein 





Meidän pyykki on ollut raikasta ja pehmeää ja kaikki tahrat ovat lähteneet ilman erillistä tahranpoistoa. Meillä on kaikilla herkkä iho, joten tämä on senkin takia oiva valinta meidän perheelle. 
Jos nyt saisin  vauvan, olisi tämä pyykinpesuainevaihtoehto ainoa mitä edes harkitsisin pienen  vauvan herkkää ihoa ajatellen. 
Samaa nestettä voit käyttää myös koko perheen käsienpesuun.
Edullista ja ekologista, mikä sen parempaa?

Onko sulla kokemuksia Marseille-pyykinpesuaineesta?

Ida

2. syyskuuta 2017

Ituhippimutsin helpotus päänahanongelmiin.




Ituhippimutsi (wannabe) täällä taas hei! Pakko tulla teille hehkuttamaan, sillä mä olen vihdoin löytänyt hyvän, huokean ja toimivan hiustenpesu- sekä hoitoaineen.  Hiukset on aina ollut mulle tosi tärkeä juttu, varmaankin siksi, että ne on ainut asia mitä mun kropassa on mun omasta mielestä aina ollut suht hyvin.Yks mun ystävä jopa paljasti mulle, että kiusasi mua yläasteella sen takia, kun mulla oli niin kivat hiukset, ja valkoiset hampaat. Ajatella! Nykyään me ollaan kyllä ihan hyviä ystäviä.

Marssin eräänä kauniina kesälomapäivänäni lempparikauppaani Ruohonjuureen, ja silmiini osui heti kauniisti tyrkylle asetetut Flow:n palasaippuat ja hiushuuhteet. Ajankohta oli lähes täydellinen, sillä olin juuri katsonut instagramista Maria Nordinin jakaman videon palasaippuan käytöstä. Se näytti niin helpolta! Ja wau miten kuohkea ja pehmeä tukka siitä tulikaan, videon mukaan..




Itselleni ostin Flow:n Hamppu ja Turve Shampoopalan. Se on tarkoitettu lähes kaikille hiustyypeille, muttei kuitenkaan kaikkein rasvoittuvaisimmille. Eritoten sitä suositellaan päänahanongelmille, kutisevaan tai ärtyisään ihoon. Eli just mulle! Mun päänahkahan oli jo niin kuivassa ja huonossa kunnossa, että mä raavin sitä unissani  verille. 
Hamppu ja Turve sisältää muunmuassa  hamppuöljyä ja luomu teepuunöljyä.
Shampoopaloja on useita erilaisia erilaisille hiuksille, jopa hiusten värin mukaan.

Palashampoon käytön jälkeen ei ole tarkoitus laittaa hiukseen kemiallisia hoitoaineita, vaan luonnonmukainen hiushuuhde. Jep, kuulostaa hullulta. Mutta se oikeasti toimii ainakin mulla jopa paremmin mitä tyyriit hiushoidot. Itselleni ostin Flow:n Kanerva hiushuuhteen. Se on tarkoitettu myös kuivaan päänahkaan ja -latvoille. 


Näille hiuksille ei ole tehty mitään muuta, kuin pesty palalla ja huuhdeltu hiushuuhteella. Ei edes harjattu, vaan annettu rauhassa kuivua.


Miten tätä käytetään? Täällä on yksityiskohtaiset ohjeet. Mutta lyhyesti:
Mene suihkuun ja kastele hiukset kauttaaltaan lämpimällä vedellä. Ota pala, kasta se ja hiero päänahkaan kevyesti, myös niskaan. Vaahdota saippua kaikkialle hiuksiin hyvin. Jos hiukset ovat kovin likaiset, tee välihuuhtelu ja toista sama homma uudestaan. 
Huuhtele hiukset mahdollisimman lämpimällä vedellä todella tarkasti. 
saippuahan toimii parhaiten kuumalla vedellä, joten sen vuoksi huuhtelu on hyvä tehdä mahdollisimman lämpimällä vedellä, jotta sun hiukseen jäisi sitä saippuaa mahdollisimman vähän.

Kuivaa hiukset pyyhekuiviksi, ja tee hiushuuhde. Itse käytän apuna lasten vanhaa nokkamukia. Kyllä, sellaista Ikean koirakuppia. Ihan paras. Hiushuuhdetta laitetaan noin 10ml ja päälle 150-200ml vettä. Mitä kuivempi hius, sitä enemmän hiushuuhdetta. Koska omani on todella kuiva, laitan 10ml Kanervahiushuuhdetta, ja samanverran tavallista omenaviinietikkaa, sillä se on huomattavasti huokeampaa mitä hiushuuhde. Molempia saa sieltä Ituhippimutsin karkkikaupasta, Ruohonjuuresta.
Sekoita etikat ja vesi, ja levitä hiuksiin. Itse laitan ensin otsalle ja niskaan nokkiksesta, ja sen jälkeen kaadan hieman huolimattomasti loput hiuksiin. Hieron kevyesti, ja teen pikaisen huuhtelun. Hiushuuhteen voi myös jättää hiukseen, sitä suositellaan varsinkin, jos saippua jättää oman hiuksen kovin tahmaiseksi. Itse en ole jättänyt, sillä omaan nenään etikka haisee liian voimakkaalle. Myös Luka kolme vee antaa pestä hiuksensa palalla, muttei missään nimessä saa laittaa etikkaa, sillä se haisee kuulemma ihan pissalta. Tosin lapsen hius on niin hienoa ettei se vielä muuta kuin vettä kaipaa, mutta välillä ne kurat ja hiekat on hyvä jollain sieltä pestä kunnolla pois, niin mieluummin mä käytän siihenkin 100% luonnontuotetta.


Hiukset: Annakaisa// Hair Mondo Turku


Mun kokemukset tuotteesta? Koen olevani semisti tekopyhä, sillä hiusten värjäämisestä en (vielä) ole valmis luopumaan, mutta koen tekeväni hyvää jos sen  jatkuvan tuotteen käyttö edes olisi luonnonmukaista, ja teen hallaa ympäristölle vain sen 2-4 kertaa vuodessa, jolloin haluan hiukseni värjätä. 
Ensimmäiset kolme pesua olivat kamalat. Hiukseni olivat tahmeat kuin hattara, ja näyttivät superlikaisilta, mutta nyt kymmenennen pesun jälkeen ne ovat jo todella hyvät. Hiuspohja on kuin uusi, eikä latvatkaan ole niin karheat.
Mulle sopii paremmin kevytpesu. Käytän vähän saippuaa, ja pesen vain kerran ilman välihuuhtelua. Hiushuuhteen teen aika stydinä, sillä se poistaa mun huokoisista hiuksista samalla ne saippuajäämät.
Tämä säästää kukkaroa, sillä palan ja huuhteen saa alle kahdella kympillä, vähän vielä päälle niin saa sen omenaviinietikkapullonkin. Näillä peset koko perheen hiukset todella pitkään.



Mitä mun kampaaja oli mieltä? Hius käyttäytyi kuulemma ihan samalla tavalla mitä ennenkin ja sitä oli helppo käsitellä. Kysyin, mitä hän on mieltä näiden käytöstä hiustenvärjäyksen jälkeen, eikä nähnyt siinä ainakaan mitään huonoa, sillä luonnonmukaiset tuotteet nyt yleensä ovat hellävaraisia hiukselle. Ainakin vielä mun väri on elinvoimainen ja kirkas. Eli todellakin jatkoon!

Onko sulla kokemuksia palashampoosta? Kannattaa kokeilla, varsinkin jos sinäkin olet laittanut pienen omaisuuden hiuspohjanongelmiin tarkoitetuille tuotteille..

Ensi kerralla Ituhippimutsi- wannabe kertoo pyykinpesusta oliiviöljysaippualla. 
(Tämä ei ollut kaupallinen yhteistyö, vaan hyvällä mielellä ja sydämellä kirjoitettu ylistyspuhe.)





Ida

26. elokuuta 2017

Loman surullinen loppu.


Kolmannella lomaviikolla meidän kodin valtasi suru. Uutinen, jota oltiin jo hieman osattu odottaakin sai mielet niin kovin alas. Minun isän äiti, poikien isomummi nukkui pois. Hänellä ei ollut kipuja, ja hän eli hienon, kunnioitettavan ja pitkän elämän.
Me nähtiin kolme päivää ennen, jolloin hän sanoi: "Älkää sitten minua surko, minulla on ollut ihana elämä, ja täältä päästä sitä kuuluukin lähteä, eikä tuolta." Ja katseli hymyissä suin kun pojat leikkivät nurmikolla keinutuolissa vanhainkodin pihalla.

Hän oli ehdottomasti hyväsydämisin ihminen jonka tiedän. Niin kovin rakas. Mutta silti, silti mulla on sellainen olo, että tämä oli ihan hyvä juttu. Ei tietenkään kuolema ikinä ole mikään "hyvä juttu," mutta tässä tapauksessa se oli jo vainajan tuntien, hänen osaltaan jo ihan odotettukin. Ja mä jopa ajattelen, että hän tiesi että oltiin lähellä. Mun sisko oli täällä. Hän käy Suomessa kaksi tai kolme kertaa vuodessa, ja mulle jäi sellainen olo, että isomummi  antoi itselleen luvan nukahtaa, nyt kun oli ehtinyt halata vielä mun siskoakin, ja kertoa kaikille miten hän meitä rakasti. Tuo kaunis, pieni ihana ihminen. Hyvää matkaa.

Kunnioittaen vainaan muistoa, lahjoitimme lähes koko hänen omaisuutensa vanhainkodille, jossa hän vietti elämänsä neljä viimeistä vuotta niin kovin onnellisena. Hän kehui aina sympaattisia hoitajia ja herttaisia mummoja ja pappoja,  sekä ruokaa. Kyseisessä vanhainkodissa asuu paljon vähävaraisia vanhuksia, ja mieltäni lämmittää suuresti tieto siitä, että joku lähes satavuotias saa pian uuden taulutelevision, josta kelpaa kuunnella uutisia, vähän liian kovaa. 

Kun tekee hyvää, saa hyvää. Jos joku joskus kysyy multa millainen mä haluaisin olla vanhana mummona, mä vastaisin miettimättä että samanlainen mitä mun Mummi. Hyväsydäminen, ystävällinen, rohkea, kiitollinen sekä käsittämättömän ennakkoluuloton.


Kun isoäidit kuolevat, 
heistä tulee kauniita kukkaniittyjä sekä ravitsevaa viljaa, 
joistakin heistä tulee korkeita lehtipuita, 
jotka humisevat lastenlastensa yllä. 
Ne suojaavat heitä sateelta ja tuulelta, 
sekä levittävät talven tullen oksansa lumimajoiksi heidän ylleen.



Lapsille me ei olla vielä asiasta osattu puhua. Eivät he ole kysyneetkään, mutta kauhuissani odotan  jo hautajaispäivän aamua. Mulle on itsestäänselvyys että lapset tulevat mukaan, sillä isomummi oli heidän elämässään mukana viikoittain. En kestäisi kysymystä tulevaisuudessa lasten suusta, että mikseivät he olleet paikanpäällä?  Itse ajattelen, että lapsille ei valehdella. Isomummi on kuollut. 
Sairaudesta en koe tarpeelliseksi puhua, sillä pelkään noin pienten yhdistävän sen jälkeen vaikka  korvatulehduksen tai pienen kuumeen kuolemaan. Nukahtanut niin, ettei enää herää?  Uskaltaako sitä sitten enää nukahtaa?
Puhuttiin alustavasti miehen kanssa, että kumpikaan ei sano mitään, (ellei jompikumpi kysy) ennen kuin ollaan yhdessä juteltu ja päätetty miten ja mitä me pojille sanotaan. Mä jotenkin koen, että tälläisessä jos missä asiassa meidän pitää pelata samaan pussiin.
Miten kertoa kaksi- ja kolmevuotiaille läheisen kuolemasta? Löytyykö aiheesta hyvää lastenkirjallisuutta?




Meillä on vielä viikko lomaa jäljellä. Toivotaan, että se tuo tullessaan iloa, onnea ja rakkautta, sillä surua en ehkä kestäisi tähän hätään just nyt enempää. Mä olen vähän sellainen tsemppaaja, muiden kannattelija ja huolehtija.  Säätäjä sekä hoitaja. Mä otan itse sitten kuukauden -kahden päästä ehkä liikaa viiniä, ja itkeä tirautan.

Mutta nyt me lomaillaan vielä täysillä, mutta mä lupaan taas skarpata syksyn tullen, sillä lämmitti ihan uskomattoman paljon sydäntä saada viestejä, että miksei sun blogi päivity. Kiitos kaunis teille. 


Ida

11. elokuuta 2017

Unohdettu ja kaunis emali.



Mulla oli ilo ja kunnia päättää viikko henkilökohtaiseen kierrokseen Muurlan suuressa tehtaanmyymälässä, Muurlassa. Kierrettiin Katjan, Muurlan markkinointipäällikön kanssa koko huikean kaunis myymälä läpi, ihasteltiin lasia, emalia, posliinia ja puuta. Eniten minua kiehtoi "se kansan unohtama" emali, ja Katja kertoikin siitä minulle mielellään enemmän.

Viisi faktaa, ja syytä miksi sun seuraavan kattilan tai vuoan pitäisi olla emalia.

1. Emali on läpinäkymätöntä lasia. Näin ollen emali on lasin ohella turvallisin mahdollinen elintarvikemateriaali. Emalista ei emaloinnin (eli lasitteen) ansiosta irtoa  mitään partikkeleita ruoan kuumavalmistuksen yhteydessä, toisin kuin useasti teräskattilasta saattaa irrota pieniä määriä kadmiumia (metallia)  keitettäessä.
 Emali on myös omiaan kylmäsäilytyksessä. Moni, (minä mukaanlukien) jättää ruoan siihen teräskattilaan, ja siirtää sen jäähdyttyään jääkaappiin. Teräskattilasta saattaa irrota myös jäähtyessään ruokaan kadmiumia (metallia). Toinen vaihtoehto on siirtää ruoka muoviastiaan, ja laittaa se muovikippo jääkaappiin. Tiesitkö, että myös muovista saattaa irrota pieniä öljypohjaisia partikkeleita ruokaan?

-Varsinkin, jos kattila tai muovikippo on naarmuuntunut, tulisi ne ottaa pois käytöstä.

Elsa Beskow


2. Emaliastia on sisältä rautaa. Se emaloidaan ettei se ruostuisi. Muurlan emaliastioiden "sydän" on hiiliterästä. Muurlan kaikissa emaliastioissa on tuplaemalointi, joka pidentää tuotteen käyttöikää vielä enemmän. Jos tuote putoaa, saattaa lasipinta (emalointi) mennä rikki. Tuotetta voi kuitenkin käyttää turvallisesti niin kauan, kun se on sisäpuolelta ehjä.

3. Emaliastia kestää hyvin kuumuutta, ja sitä voit käyttää kaikilla pinnoilla. Samalla astialla voit lämmittää hernekeittoa telttaretkellä avotulella ja hauduttaa herkkuja kotona upouudella induktioliedellä. Emali tykkää kaikista muista, paitsi mikroaaltouunista. 

Muurla Basic.


4. Emalinen kattila tai mikä tahansa emalinen astia on ikuinen. Niin kauan, kuin pinta sisältä on ehjä, on tuote käyttökelpoinen. Emaloidun tuotteen voi pestä pesukoneessa, se ei vahingoita pintaa teknisesti, mutta visuaalinen ilme saattaa muuttua, sillä astiapesukoneenaineet ovat niin voimakkaita, että ne vievät ajanmyötä tuotteesta kiillon.
Emaloidun astian pinta on naarmunkestävä ja vastustuskykyinen ruostumiselle sekä kemikaaleille. Emaliastia kestää todella hyvin nopeita lämmönvaihteluita, eikä voi jäätyä rikki.
Emaloitu pinta ei kestä kovia iskuja lasitteen vuoksi.

5. Emaloitu tuote on edullinen. Muurlan kattiloiden hinnat liikkuvat 20-50 euron paikkeilla koosta ja mallista riippuen. Muutamalla kympillä kunnon kattila joka kestää ikuisuuden, (jos pidät siitä huolta,) tai kerran vuodessa uusi markettipannu irtoavine partikkeleineen?

Muumi.


Muurlan emalituotteiden tuotekehitys ja mallinnos tehdään suomessa, mutta ne valmistetaan euroopassa. Emalituotteiden "kotimaisuusaste" on 60-75% laskettuna Suomalaisen Työn liiton mukaan.

Itse ihastuin Muurlan Lehdet -sarjaan, ja lupaan ehdottomasti raportoida teille käyttökokemuksia kyseisitä tuotteista vielä tarkemmin.

Lehdet, keltainen.


Ihastuitko sinäkin Muurlaan? Muurlan tehtaanmyymälä sijaitsee ihan moottoritien (valtatie 1) kupeessa.
Raisiosta sinne ajeli  noin 45 minuuttia, ja Helsingistä  matkaa taittuu reilu tunnin verran. Muurlassa käy valtavasti turisteja, enkä lainkaan ihmettele syytä. Tehtaanmyymälässä palvelee myös kahvila-ravintola, josta saa lounasta joka päivä klo:11-15:00. Kolmen jälkeen tarjolla on kuuteen saakka ruokalistan ruokia.
Ehdottomasti paras koko perheen taukopaikka moottoritien varrella, sillä hymyn sai heti kasvoille lappu, jossa luki: "Ethän jätä kaveria autoon, sillä myös koirat ovat tervetulleita meille!"




Onko Muurla sulle tuttu, tai emali tuotteena?
Yhteistyössä: Muurla
Ida