Kaksplus.fi

30.10.2015

Iso paha TUTTI, ja pari muuta kivempaa juttua.

Maanantaina lähdettiin ihan fiiliksissä kävelemään heti aamusta aikaisin tuplilla kohti raision keskustaa.
Koska meidän pienellä Lukalla oli ensimmäinen hammaslääkäri. Enkestä! Minun pikkuinen on jo niin "iso".
No ei menny ihan niinku taas kuvittelin.
Välittömästi tutti ja -pullo pois. Oli melkein ensimmäiset sanat hammaslääkärin suusta, kun me ensikerran tavattiin.
Luka on siis saanut kerran vuorokaudessa pullosta maitoa, nukkumaan mennessään. Ja käyttänyt yöllä tuttia.
Ei osu kuin taaimmaiset hampaat purtaessa yhteen, ja tuota menoa kasvaa alaetuhampaat yläetuhampaiden eteen. KÄÄK.
Aivan järkyttävä paniikki, tottakai. Ja siltä samalta istumalta lähti sitten kylmästi molemmat.
Hitto mikä huono äiti-fiilis.
No se ensimmäinen päivä olikin aika hurja, leikkasin salaa Lukan tutin rikki ja siitähän herra suuttui. Itki rapiat kolme tuntia, kun ei saanut päiväunille tuttia. Mutta nukahti sitten viimein, mun syliin.
Ensimmäisen yön nukuin Lukan sängyssä, koska hänen piti nukkua "kyydissä" eli mun sylissä... jep jep ajattelin.





Seuraava päivä meni ihan ok.. tosin ilman päiväunia.
Juttelin tästä hammaslääkäristä ystäväni kanssa, ja tultiin siihen tulokseen että ei tässä nyt mitään paniikkia ole, kun toinen on vasta 1v 11kk, eikä kaikki maitohampaatkaan ole vielä suussa.
Mutta parempi se nyt on ottaa kokonaan heti pois, eikä jahkailla. Niinkuin normaalisti teen, kaikissa asioissa.
Sinä päivänä alkoi myös Lukan puisto-ura. :)
Raision kaupungin varhaiskasvatuksella on sellainen ihana palvelu, kuin ilmainen puistotoiminta. Se on kaksi kertaa viikossa, klo 9-12
Mun mielestä ihan huippua, että lapsille jotka ovat kotona vanhempiensa kanssa, on myös tarjolla jotain toimintaa. Ja vielä ilmaiseksi. Itse koen ajan pelkän pienen vauvan kanssa lähes omaksi ajaksi. Kuinka helppoa onkaan lähteä vaikka ruokakauppaan ilman varmaa hevi-osasto showta! Tai pienemmän neuvolat, miten näppärää sopia ne tuolle ajalle. Tykkään. Jälleen peukku raisiolle.



Nyt on ollut paljon puhetta tuosta subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta, ja sen rajaamisesta. Sihen en ota sen koommin nyt kantaa. Tai ehkä ihan vähän?
Perheitä kun nyt vaan on yhtä monta erilaista kun niitä nyt on, eikä taaskaan voi tietää mitä siellä on taustalla. Miksi sen oman lapsensa haluaa hoitoon, vaikka olisikin vauvan kanssa kotona.
 Eräs ystäväni piti esikoisensa perhepäivähoitajalla osapäiväisesti, koska muuten menettäisi paikan, josta kovin pitää. Nyt sisarukset pääsevät samalle hoitajalle äidin palatessa töihin.
Toinen ystäväni sai juuri maailman suloisimmat kaksoset, ja haki hetkeä ennen vilkkaalle kaksivuotiaalleen osa-aikaista paikkaa, joka on mielestäni ehdottomasti enemmän kuin hyvä idea.
Erään tutun lapsi taas syntyi todella aikaisilla viikoilla keskosena, niin silloin kolmevuotiaan on huomattavasti mukavampi viettää päiviään päiväkodissa, kuin  äidin kanssa sairaalassa. Eikö totta?
Itse en  edes ajatellut, että Luka olisi hoidossa. Mutten näe siinä kyllä mitään väärääkään. Välillä myönnän että se olisi ihan jees juttu meillekin.
Silloin huudan mammalle ja mummille isot hallelujat. Mutta ei kaikilla ole niitä viikottain apuna, josta päästään taas lähtöpisteeseen. Älä arvostele, josset tiedä.
Mutta juurikin tämän vuoksi nämä palvelut ovat mielestäni hyvin tervetulleita. ;)

Olin ensimmäisen päivän hengailemassa puistossa Vilin kanssa, että näkee miten Luka sielä viihtyy. No eihän hän mua edes huomannut. Eli ihan  hyvin voin jättää sinne puistotätien huomaan.
Ja miten suloisia ne kymmenen alle metrinmittaista olikaan, kun siellä penkillä vierekkäin söivät eväitään.



Keskiviikko. Kolmas päivä ilman sitä pirun tuttia. Menee jo paremmin, eikä hoe jatkuvasti muumituttia.
Keskiviikon ja torstain välisenä yönä tehtiin Lukan kanssa retki alakertaan yöksi! Miten jännittävää. Oikein maja kodinhoitohuoneessa, levitettävällä sohvalla. ja äidin pieni pörröpää nukahti ilman kiukuttelua, ja ilman sitä tuttia. Jes! Eräänlainen erävoitto?



Ja mää voitin, ihan oikeesti voitin!  JOLLYROOMISTA   (Instagram- kilpailusta) täytettävän joulukalenterin pojille. Ihan sairaan kivaa, koska en muista koska viimeks olisin jotain oikein voittanut. Tuli hyvä mieli.

Torstaina oli taas puistopäivä, ja äidin leipomispäivä. Viikonlopun kakku muuttui alkuviikosta kolmeksi kakuksi. Ei paha, koska kaikki on samanlaisia, ajattelin. Jep jep. sanoi meidän pieni jääkaappikin.
Isi vei Lukan nukkumaan illalla, ja hitto vie, hänellä meni n. seitsemän minuuttia. Olin kateellinen. Mutta samalla ihan hirveän onnellinen. EI TUTTIA vieläkään.



Perjantai. Ihana mamma vei poijjaat aamusta kolmeksi tunniksi puistoon. Mutta mitä kaikkea ehditkään tehdä kolmessa tunnissa ilman lapsia?
No.. siivota räjähtäneen keittiön, pestä kolme koneellista pyykkiä, vaihtaa lakanat, tehdä tuorepastalasagnen, kolme kakkukoristetta ja kuorruttaa ne kolme kakkua. (Ja facebookata.) Ei huono.
L ei kaivannut sitä tuttia taaskaan, todella jees. Kunnes tuli päikkäriaika. Kamala väsy ja kiukku ja uni mut ei.
Mutta mamahan ei anna periks, ja siellä se nyt nukkuu.






Viikonlopuksi Leipomisvinkkinä ihana kuorrute.
Melkeinpä mitä vain herkkukarkkeja yksi pussillinen ja 2dl kuohukermaa. (Esimerkiksi Omar, Hopeatoffee tai Dumle.) Miedolla lämmöllä sulatetaan namuja kermassa. Anna kunnolla jäähtyä vaikka jääkaapissa. Kylmänä kun vaahdottaa, tulee siitä pursotettavaa, vaikka cup cakesien päälle. Toimii. :)
Valkosuklaa- ja Dumleversiota meni kakkujen väliin tälläkertaa kera mustikoiden ja muutaman puolukan.





25.10.2015

KaramelliKURPITSAnam.

Sellainen aivan perus, leppoisa lapsiperheen kauppareissu. Ja ahaa-elämys hevi-osastolla. Kurpitsa! Ei mikään perustylsä kesäkurppa, vaan ihan oikea kurpitsa. Sellainen iso ja oranssi, jonka Hyvähaltija muuttaa Tuhkimolle hevoskärryiksi. Sillä sekunnilla päätin että minäpäs näppäränä likkana teen meille Halloweenkoristeen.

Ja niinpäs me Lukan kanssa tehtiinkin. Siitä jopa tuli ihan hieno.


Ensimmäiseksi me pestiin ja kuivattiin kurpitsa kunnolla, ja leikattiin "hattu" irti.
Pitää kyllä olla todella terävä veitsi ettei tule vahinkoja.



Sitten kaivettiin siemenet pois, ja kaiverrettiin ylimääräistä kurpitsanlihaa pois.
Siemenet huuhdeltiin kunnolla kylmällä vedellä, ja levitettiin kuivumaan leikkuulaudalle.
(Ne on sitten ihan älyttömän liukkaita, leviävät melko näppärästi ympäri keittiötä jos taapero heittää niiden päälle appelsiinin.)
Kurpitsanpalat kattilaan ja kiehumaan. 
Sitten itse sen kurpitsan kimppuun. :)
 



Piirsin ihan kynällä ääriviivat, mutta eihän ne siinä juuri pysyneet niin mentiin ihan vapaalla kädellä. Pikkusen tuli erilainen mitä ajattelin, mut eihän sitä kukaan tiedä.. :)
 

 Tadaa!




Mutta sitten ne ihan älyttömän ihanat "sivutuotteet."
Kurpitsansiemenet on ihan sikahyviä! Anna niiden kuivua ihan rauhassayön yli, ja seuraavana päivänä kuullotat nopeasti öljyssä kullanruskeiksi, vähän suolaa pintaan ja avot!





Ja sitten se vahingossa syntynyt, ihan hirmuisen hyvä herkkupiirakka!
Karamellikurpitsapiirakka!

Ensin ihan perus murotaikinapohja, joko kaupan pakastealtaasta tai itsetehtynä. Tässä pikainen ohje jos itse haluaa tehdä.

125g voita tai margariinia huoneenlämpöisenä
1dl sokeria
 ^Nämä vatkaimella vaahdoksi keskenään
1 kananmuna
 ^vaahdon sekaan vatkaimella
3-4dl vehnäjauhoja
1tl leivinjauhetta
2tl vaniljasokeria
 ^kuivat aineet keskenään sekaisin, ja vaahdon joukkoon varovasti sekoittaen.

Taikina kannattaa laittaa jääkaappiin hetkeksi ennen kuin sen levittää, menee helpommin.
Sitten se vain painellaan vuokaan kunnolla reunoja myöden. Ei tarvitse leivinpaperia. Uuniin yksinään ilman täytettä 10 minuutiksi, 175 asteeseen.


Kondensoitua maitoa (halleluja!) valmiiksi karamellisoituna.

 Itse en enää uskalla lähteä keittelemään, viimeksi meinasi tosiaan koko keittiö palaa kun unohdin sen hellalle ja lähdin suihkuun. No se vesihän haihtuu sieltä pikkuhiljaa. Jännä juttu.
Mutta mä pistän sen nyt aivan täysin sen piikkiin, että olin juuri pissannut raskaustestiin, johon piirtyi kaksi viivaa.
Mentiin Lukan kanssa siitä kylpyyn, ja unohdin sen kattilan aivan täysin.
Kun tulin takaisin, kattilassa oli enää pari senttiä vettä. Tyhmänä tuuppasin kattilan äkkiä pois liedeltä, jolloin säilyketölkki osui kattilanreunaan, ja räjähti koko purkki. Siitä purkista räjähti kannet irti!
Silmälaseista lähti linssit. Matto, verhot ja kaikki muukin tekstiili meni roskiin, ja koko keittiö piti pestä lattiasta kattoon juuriharjalla.
Soitin Jussinkin paniikissa bänditreeneistä kotiin, kun pelästyin niin paljon. Onneksi Luka ei ollut mun sylissä.
Siitä sitten Luka kaverille hoitoon ja päivystykseen palovammojen kanssa.
Onneksi säästyttiin vain isolla säikähdyksellä.
Mutta ikinä en unohda sitä  iltaa, kun saimme tietää että odotan Viliä! :D
Ikävä tapaus meiän keittiölle ja kukkarolle, mutta kyllä siitä yhden hyvän anekdootin saa jälkikasvulle kerrottavaksi.


Mutta siihen itse asiaa. Täyte.
1 tlk kondensoitua maitoa
2 tlk soseutettua kurpitsaa
( ^soseutin sen keitetyn kurpitsan blenderissä valmiiksi,
 ja käytin mittana kondensoidun maidon tölkkiä)
2 keltuaista
2 kananmunaa
kanelia
inkivääriä (jauhettua)

Kaikki aineet sekaisin, ja kaadetaan varovasti esikypsennetyn muropohjan päälle.
Uuniin n.45minuuttia, 175 astetta.



Anna jäähtyä ainakin tunti, mielellään seuraavaan päivään. Huomasin että piiras oli vieläkin herkullisempaa seuraavana päivänä. ;)
Näkisin että tää piiras huutaa vaniljajäätelöä.. ;)

 
 Sosetta jäi vielä reilu desi, syötin sen Vilille bataattiin sekoitettuna. Tykkäs kovasti.
 Sitten sainkin Kesäkuisten -15 mammaryhmästä tietää,
 että uuden suosituksen mukaan alle 1 vuotiaille ei suositella enää annettavan kurpitsoja,
 koska ne keräävät luontaisesti nitraattia.
Tähän samaan ryhmään kuuluvat mm. pinaatti, punajuuri, lehtisalaatit, kiinankaali, rucola, tuoreet yrtit,
 lehti- ja kyssäkaali, retiisi, varsiselleri, fenkoli, idut ja juuresmehut.
Vili nyt kyllä söi tuon kurpitsan silti. Uskon että suositukset eivät ole ihan turhia, eikä niitä kukaan turhaan tutki, mutten silti usko että näin pienestä määrästä nyt haittaa on. Vai onko?

22.10.2015

Äidiltä toiselle äidille.

Mä oon jo pitkään miettinyt, että kirjoitanko vai en arasta aiheesta äiti toiselle äidille. Mutta sitten mä ajattelin, että miksen kirjottais?  Kerta nä asiat on jääny niin palavasti mun mieleen.



Aloitetaan siis keväästä 2013, jolloin tulin raskaaksi ja odotin Lukaa.
Tuli se päivä, ensimmäinen ultra. Siihen saakka oltiin vapistu kuin haavanlehdet, että meneekö tälläkertaa kaikki hyvin.
Ja kaikki oli hyvin! Se tunne ja fiilis kun tuhat kiloa tippuu sun harteilta ja olet vain niin onnellinen ettet malta odottaa että pääset kertomaan kaikille.
"Hei onnee, oliks vahinko?"
Ja kun sun tekis mieli vaan hakata päätä seinään ja kuristaa se eukko, mut vastaat vaan et kiitos.




Sitten kaikki meneekin taas ihan tosi kivasti, kunnes alkaa ihan kummalliset kivut, jotka osoittautuivatkin supistuskivuiksi. Enhän minä voinut ensikertalaisena tietää minkälainen on supistus.
Ja lääkäri onkin sitten sitä mieltä et nyt olisikin  parempi maata kotona, tai vaihtoehtoisesti sairaalassa.
"Se on vaan laiska eikä jaksa käydä töissä."
Aivan. (Koska kaikki haluavat maata raskausviikosta 26 himassa.)
Niinhän se meni. Luojan kiitos mulla on pikkuisen parempi pomo joka ihan ymmärsi asian.




Sitten maattiinkin niin hienosti, että bebe pysyi kyydissä vähän turhankin hyvin, ja raskaus meni sen toistaviikkoa "yli".
Mentiin sairaalaan, ja  jäätiin sinne sitten odottamaan.
Ja odottamaan. Mut ei mitään. Oksitosiinia mut ei mitään muutoksia.
Vähän lisää oksitosiinia.. Ja sitten kevyen 53 tunnin jälkeen lähdettiinkin hätäsektioon.
Muistan sen vieläkin niin elävästi, miten huone täyttyi ihmisistä, ilokaasu vaihtui lennossa nukutuslääkeeseen ja ihmiset alkoivat luetella nimiään.
Seuraavaksi muistankin miten avasin silmät heräämössä, ja ensimmäisenä ajattelin että kuolikohan hän.
Huoneessa oli aivan hiljaista, ja Jussi istui siinä vieressä.
Kunnes kätilö huomasi että oon hereillä ja onnitteli samantien.
Hetken päästä sieltä rullattiinkin pieni käärö, joka oli ollut muutaman tunnin happikaapissa ottamassa vain vähän tukea elämänsä alkumetreille.





Myöhemmin kun tuli synnytyksistä puhe.. En minä siitä synnyttämisestä mitään tiedä, kerta en ole edes synnyttänyt.
Aivan, mun esikoisen synnytyksenkesto oli 53h, joista 3minuuttia hätäsektiota, ja sä sanot et mä en ole synnyttänyt. Totta.
Koska en ole revennyt leuasta takaraivoon?


Sitten päästään kotiin ja alkaa se kauan odotettu vauva-arki.
Kunnes käy ilmi ettet sä imetä sun vauvaa. Mikä järkyttävä vääryys.
Koska korvike nyt ainakin on saatanasta ja imetys nyt vaan on ihan äidin oman tahdon asia.
Mutta kun ei se vaan aina ole. Ja jos et tiedä taustoja, anna olla. Kaikille ei vaan nouse se maito ku humpsista vaan ja suihkua ympäri asuntoa.
Ja jos pitää olla ok, että osa äideistä imettää monta vuotta lastaan, pitäisi se myös heille olla ihan ok, että kaikki eivät ehkä halua tehdä sitä lainkaan.
Mun tapauksessa ei nyt ollut siitä kiinni, mutta kuitenkin.




Ja se vauva-arki.
"Ethän sinä tiedä oikeasta vauva-arjesta yhtikäs mitään, odotas vaan se on vielä edessä..."
Koska lapsellani ei ollut koliikkia, refluksia tai ihan mitä vaan erityistä, (joka rasittaa vanhempia henkisesti todella paljon,) en tiedä vauva-arjesta mitään.
Totta. Meidän Luka onkin koiranpentu.


Muistan vieläkin, kun soitin mehiläiseen että tällä on nyt varmaan korvatulehdus.  Lääkäri kysyi että miksi näin epäilen? Kerroin että tämä vauva itkee. Hän nauroi minulle puhelimessa,  "Hei, vauvat nyt vaan itkee."
No ei tämä vauva. Mentiin näytille ja molemmissa korvissa oli märkivät tulehdukset.


"Miten sä sitä nyt jo istutat? Varo vaan tai tulee tuolla seisottamisella väärät sääret."
Totta, koska kaikki lapset kasvavat ja kehittyvät samalla kaavalla.




Ja kun turvakaukalosta siirrytään seuraavaan, ei siitä kannata edes keskustella kenenkään kanssa. Koska se istuin on kuitenkin väärää merkkiä,  kasvot on väärään suuntaan ja koko idea on muutenkin ihan vaan täysin väärä.




Ja sitten tuli Lukan 1vuotisjuhlat, ja ilmoitimme odottavamme pikkusisarusta. ❤ ihanaa ihanaa ihanaa ja onnea.





Kunnes. On muuten sitten todella huono ikäero, oliko vahinko vai miksi näin äkkiä? Tulee olemaan sitten ihan sairaan rankkaa. Luka on varmasti ihan yltiömustasukkainen kun näin nopeasti tulee toinen. On muuten epäreilua viedä näin aikaisin esikoisen paikka ainoana lapsena.
Hei, kiitti tsempeistä.
(Oli niitä oikeasti hyviä juttuja paljon enemmän, mutta nämä jäi parhaiten mieleen.)

Raskaus oli aivan ihanaa, nautin jokahetkestä. Voin uskomattoman hyvin ja mulla oli oikeasti todella kivaa olla raskaana. Ehdin käydä töissäkin kääntymässä, ja tälläkertaa en edes ollut niin 'laiska' että olisin jäänyt sairaslomalle ennen äitiyslomaa.
Mutta sekin on väärin, koska se saattaa ärsyttää muita jos sinä voit hyvin. Koska se voi ihan hyvin olla heidän olostaan pois.




Ja sitten tulee taas se yhdeksän kuukautta hartaasti odotettu ja kovin pelätty päivä.
Synttäripäivä.
Meillä se nyt toisenlapsen kohdalla oli omasta halusta elektiivinen sektio synnytyspelon takia. Johtuen siitä edellisestä käynnistä.
Kaikki meni todella hyvin.
Mulla oli kokoajan ihanan turvallinen ja hyvä olo.
Sain ihan älyttömän hyvää hoitoa, tiesin kokoajan kuka tekee, mitä tekee ja miksi tekee. Jussi sai olla paikalla ja pitää mua kädestä kokoajan. Ja mikä tärkeintä,  sain olla hereillä ja sain vauvan heti syliini.
Se oli aivan täydellistä.
Tottakai leikkaus on aina leikkaus ja haava kovin suuri ja pirun kipeä.
Mutta ei, olin itsekäs. Koska vauvan on mukavin tulla sieltä mistä luonto sen on tarkoittanutkin tulevan.
Ja tuhlasin vielä veronmaksajien rahoja,  koska nuo leikkaukset on niin älyttömän kalliita.
Aivan. Ihan totta. Koska se olisi ollut sille vauvalle parempi, että äiti ei olisi pystynyt raskauden aikana nukkumaan, syömään tai nauttimaan elämästä koska pelkää sitä synnytystä niin kovin.
Mä jopa meinasin et sanon kaikille et lääkäri suositteli leikkausta, mutta moni minut tuntien voi kertoa, että olen melko huono valehtelemaan.






Sitten taas se imetys. No mulla meni paljon paremmin ja sainkin imetettyä sen kolme kuukautta, mikä oli mulle ihan tosi iso juttu.
Mutta ei, koska täysimetys.




Ristiäiset!
Me oltiin niin julmia,  et riistettiin pienen pojan oma juhlapäivä, ja mentiin samalla naimisiin.
Miten itsekästä.






Vellit ja soseet.
Jos pidät ruuanlaitosta,  ja haluat (ja tykkäät ja oot käyny ihan kouluakin sitä varten,) tehdä ne ruuat itse.
Se on väärin. Koska aina joku voi pahoittaa mielensä, että eikö kelpaa kaupan,  oletko parempi ihminen?
Totta. Jos mä koen että osaan keittää ja soseuttaa sen bataatin, koen todellakin olevani parempi ihminen.




Me ulkoillaan lähes päivittäin, käydään kerhoissa ja touhutaan poikien kanssa tosi paljon.
Koska me kaikki tykätään siitä. Me saadaan enemmän energiaa päivään, jos aloitetaan se puistossa. Mä en ole sellainen ihminen, joka kokisi et lapset ois este tehdä jotain.
Ne nyt vaan kuuluu mun elämään ja tulee todellakin mun mukana minne ikinä menenkin.
Mä en kaipaa päivittäin kolmea tuntia omaa aikaa kun mies tulee töistä.
Mulle riittää se, että saan sillointällöin tehdä ihan omia juttuja,  vaikka niitä kakkuhommia, tai kirjoittaa blogia. Se on mun tapa nollata aivot kakkavaipoista ja tuttipulloista ku teen jotain mihin mun pitää keskittyä ihan täysillä.
Jotkut tarvitsee sen salin, kirjan, sängyn tms.
Tä on mun juttu.
Mut sekin on väärin, koska tästäkin voi pahoittaa mielensä, jos ei itse ole sellainen ihminen joka haluaisi mennä sinne leikkipuistoon lasten kanssa vaikka sataisi vettä. Mut se on ihan fine.
Ja kaikilla ei ole sitä miestä siellä kotona apuna. Totta sekin. Mutta ei se nyt mun vikani ole.





Ja sitten on se sokeri.
Se on tosi hyvä, ja ihan jees juttu jos sä oot sitä mieltä että alle kouluikäisille ei kuulu antaa karamellia. Koska ne eivät sitä osaa pyytää, eivätkä todellakaan tarvitse.
Mutta jos mä olen sitä mieltä että mielummin opetan mun pojille kohtuullisuutta, täyden kieltämisen sijasta. Pitäisi senkin olla ihan ok, kun ei muakaan haittaa se, ettei sun lapsi saa sitä muumitikkaria, minkä mun  kaksivuotias voi sillointällöin saadakin.
Ei me nyt tuolle vartavasten karkkia osteta, mutta jos kahvipöydässä on keksiä, kyllä hänkin sellaisen saa.
Ja viikonloppuisin, kun on vanhemmillakin "karkkipäivä" saa Luka poppareita, valita pari nannaa pussista, tai syödä jäätelöä. Se voi ihan hyvin olla myös kupillinen vesimelonia tai rasia rusinoita.
Mutta hyi. Annat lapselle sokeria ja lisäaineita. Pilalle menee lapsiraukka.



Mietin, että olisko se parempi päivittää omille facebook-sivuillekin vaan niistä huonoista hetkistä,  niin kenellekään ei tulis huono mieli, kun vois ajatella et hei jes noikaan ei oo nukkunut kolmeen viikkoon? 
Tuon lapsella on kurahaalari väärinpäin ja saappaat väärissä jaloissa. Jes! Ja kappas, noiden lapsi huutaa myös Prisman kassajonossa, ja kuvasta päätellen mutsi ei oo käyny suihkussa eikä meikannu. Jes!
Ehkä.
Mutta en mä oikeasti halua. Mä olen ihan uskomattoman ylpeä ja onnellinen mun kauniista lapsista, ja haluan sen myös näyttää.
Mä olen myös aika ylpeä itsestäni, joka sitten taitaa näkyä itsekkyytenä ulospäin.
Pahoittelut tästä.
Mun mielestä on ihan todella kivaa kertoa miten kivaa meillä on. Meidän arki on oikeasti tosi mukavaa.
Tän tekstini kirjoittaminen oli ikävää, koska on kurja muistella vaan niitä ikäviä asioita.





Näitä olis vielä lisääkin. Mut tässä nyt on osa, mitkä mulla on jäänyt kummittelemaan. Mä uskon et en todellakaan ole ainut. Naiset on aika häijyjä, kun sille päälle sattuvat.
Itse lupaan olla tarkempi mitä, ja miten toiselle äidille päätäni auon. Koska koskaan ei oikeasti tiedä.
Tai tottakai mä voin mun parhaalle ystävälle sanoa että ootko sä nyt ihan tosissas.
Josta tuli vielä mieleeni mun hirmu hyvä ystävä, jonka lapsi itki todella paljon vauvana. Ilmeisesti mahavaivoja, ehkä koliikkia. Kukaan ei tiedä.
Hän sai kuulla, että hänen kampaajansa oli jutellut muille asiakkaille, että ihan sen äidin oma vika, kun joi niin paljon Coca-Colaa raskaana ollessaan.
Että ihanko totta?  Tipuin melkein tuolilta kun hän mulle tuosta noin vuosi sitten soitti.
Naiset!?


Olis kiva kuulla mikä sulla on ollut se jonkun toisen äidin tekemä / sanoma asia mikä on jäänyt harmittamaan?
Ja pakko vielä sanoa, että ihan miljoona kertaa enemmän olen siis saanut positiivisia kommentteja näistäkin asioista, mutta ne on ne huonot jotka satuttaa, ja mitkä yleensä jää mieleen.


Ida//Mutsi ja Murupullat