Kaksplus.fi

16. tammikuuta 2018

Skipataan seuraava Joulu?

Joulustahan on jo hyvä tovi aikaa. Pöly on jo laskeutunut ja suklaat on todellakin syöty. Tontut ovineen on laitettu kaappiin, ja muovinen kuusi takaisin kellariin. Jouluisista jutuista ainoastaan valot valaisevat vielä pimeää kotipihaa.

Me juteltiin mun miehen kanssa jo Tapaninpäivänä, että ens joulu me ihan oikeasti skipataan. Ainakin melkein. 
Mennään jonnekin. Lappiin, etelään tai vaikka laivalle. Ehkä kylpylään?
Ajattelin alkuun, että tää on vaan ohimenevää, ja muutan kyllä mieleni. Mutten mä hei muuttanutkaan. Eikä muuttanut mieskään. Ainakaan vielä. 
Ei meillä kuitenkaan oo varaa? No, katseltiin vähän summia mitä meni viime vuonna, ja veikkaanpa et kyllä me ainakin risteilylle päästäis jos vähän suunnitellaan ja sumplitaan sitä kulutusta.

Pointtina se, ettei me tehdä sitä joulua meillä kotona. Ei käydä ahdistuneina kiireessä siellä täydessä kaupassa. Ei osteta monella sadalla eurolla ruokia ja juomia ja huomata, että puolet menevät loppupeleissä kuitenkin roskiin, vaikka kuinka yrittäisi jatkojalostaa ja tuunata.

Suunnitellaan ja budjetoidaan vähän paremmin. Pojille ois taas riittänyt ne kaks rakkaudella valittua pakettia sen seitsemän sijaan. Ihania ne kaikki olivat, mutta vähempikin olisi riittänyt. (Tästä tosin en voi syyttää kuin itseäni.)





Läheisille teen enemmän itse. Pyykinpesuneste ja pyykkietikka saivat valtavan hyvän vastaanoton! Itsekin ilahduin kovin muutamista itsetehdyistä lahjoista joita me saatiin. Villasukat lämmittävät varpaita ja hoidot sekä kuorinnat kroppaa. 
Ensivuonna myös aloitan hankinnat ajoissa (oikeasti!) enkä viikkoa ennen jouluaattoa.

Ei osteta jouluruokia.  Ei meistä oikeasti kukaan niistä tykkää. Ellei piparia ja glögiä lasketa. 
Ens jouluna tilataan ihan rohkeasti vaikka pizzat. Tai mitä sitten tekeekin mieli.
Mennään jonnekin ravintolaan syömään kerran se joulupöytä. Se on siinä, saa maistaa kerran vuodessa niitä kaikkia ilman, että oma jääkaappi tuoksuu lantulle ja sillille seuraavat kolme viikkoa. Turussakin Joulupöydän saa varmaan kahdestakymmenestä eri ruokaravintolasta lähes koko joulukuun hintaan 9,90-50,00€.
Se on aika pieni hinta verrattuna siihen kauppalaskuun ja pahaan mieleen, kun vie roskia pyhien jälkeen.

Älkää ymmärtäkö väärin. Mä rakastan joulua.  Mutten mä pidä siitä, miten sen pitäisi kaikilla olla sellainen samanlainen laatikoineen ja kinkkuineen. 
Mulla on nyt vaan sellainen olo, että meidän perheessä  siitä koko joulusta ja sen hengestä puuttuu nyt jotain. Ihan kuin me oltais näissä stresseissä vähän unohdettu sen jutun juuri ja pointti. 


Kiitollisuus ja yhdessäolo. Ei siivoaminen, kuluttaminen ja ylensyönti.


Mun tänvuoden lupaus ajatella enemmän itseäni ja vähemmän sitä mitä muut musta ajattelevat tukee mun mielestä tätäkin aika kivasti. Tehdään niillä muutamalla hassulla vapaapäivällä jotain mistä me itse tykätään, ja ollaan yhdessä. Kysytään lapsilta mitä he haluavat? Jos sieltä tuee nakkeja, me syödään ens jouluna nakkeja. 
Eikä me nyt lapsilta riistetä joulua, vaan vähän haetaan sitä meidän omaa juttua. Tottahan toki siihen tulee aina kuulumaan lahjat, tontut, joulupukki ja joululaulut.  Joulupukkihan löytää myös Espanjaan.

Tässä vähän ajatusta ensijoulun budjetoinnista, jonka mä tulostan itselleni viimeistään ensi marraskuussa ja sanon itselleni joka aamu, että "Kyllä, muistele nyt vaan."

  • Lasten lahjat: 2 x 100€
  • Kummilasten lahjat: 4 x 20€
  • Ystävät ja perhe: Tee itse. 50€
  • Puoliso: 0-100€
  • Ruoka: 100€
  • Joulukoristeet 0€
  • yhteensä: 530€



Mitä suurinpiirtein  meni viimevuonna?

  • Lapset: 400€
  • Kummilasten lahjat: 150€
  • Ystävät ja perhe: 200€
  • Puoliso: 200€
  • Ruoka: 400€
  • Joulukoristeet: 50€
  • Yhteensä: 1350€


Toki viimevuonna syömässä meitä oli yhteensä kahdeksan. Ensijouluna ehkä vain me neljä. Mutta siltikin, 800€ säästö. Näin kirjoitettuna, ei huono. Kyllä sillä summalla jo muutamaksi yöksi jonnekin jo karkaakin?
Huomioiden, että maksajina on kaksi semi keskituloista veronpalautukset jouluun käyttävää aikuista, kun taas viime joulun kauppasaldoa jaettiin koko osallistuneen jengin voimin.

Minne sä menisit vuoden päästä,  jos et viettäisikään kotijoulua?

Ida




3. tammikuuta 2018

Miten saada ennakkoluuloiset ipanat syömään enemmän kasviksia?

Useasti sitä törmää kyselyihin ja keskusteluihin aiheesta, että miten sitä saada lapset syömään enemmän satokauden kasviksia? Tai no ihan vaan vaikka kasviksia? Edes tomaattia?

Tekis mieli sanoa että no hei helposti. Sen kun syötät, et anna vaihtoehtoja.  Kyllä se lapsi syö kun  sillä on nälkä? 


Välillä me leikitään ravintolaa, jossa pojilla on ihan oma pöytä.


No tavallaan joo, mutta mä  tykkään tehdä siitä ruokailusta kaikkia miellyttävän kokemuksen, sellaisen koko perheen herkkuhetken, enkä väkinäistä tankkauspistettä.
Meidän pojat ovat aina olleet hieman ennakkoluuloisia ruuan suhteen, mutta maistavat kyllä pienen tarinoinnin jälkeen (lähes)kaikkea. Ultimaattinen lemppari koko neljävuotiaan äitiysurani aikana on spaghetti erilaisilla kastikkeilla.  Mutta se spagu on se juttu. Kastikkeella oikeestaan oo niin väliä..
Välillä koitetaan toki myös riisiä ja perunaa, mutta ei ne samalla tavalla meillä uppoa miten pastat.


Paras punainen ellei mansikkaa lasketa.


Esimerkiksi vegelasagne uppoaa dinosauruslasagnena ihan  satavarmasti, ja dippaamalla menee helposti kurkku jos toinenkin leffaa katsoessa. Hernefalafelit myydään meidän perheessä myöskin lohikäärmepihveinä. Suosittelen testaamaan, linkeistä pääset mun omiin resepteihin throw backinä. 

Mutta miten kadottaa nälkäisiin (ennakkoluuloisiin) suihin vaikka varsiselleri tai munakoiso?

Blenderiin! Ihan kaiken voi laittaa blenderiin, ja tehdä siitä maukasta pastakastiketta.
Esikoisen lemppariin tulee porkkanaa, kookosmaitoa, valkosipulia, chiliä ja appelsiinia.
Kuopuksen versioon taas laitetaan kauramaitoa, paprikaa, tomaattia ja valkosipulia.


Blendattu sose kiehautetaan pannulla, ja joukkoon lisätään spaghetti. Maustetaan vielä suolalla ja pippurilla, ja raastetaan pöydässä pintaan parmesania. Aika harvoin se kaipaa lisäksi lihaa, vaikka poikien isän mielestä kaikkeen voisi aina lisätä vähän pekonia. Tai oikeastaan mitä enemmän sitä parempi.

Tässä vähän listaa mitä kaikkea me sinne blenderiin ollaan heitetty. Kaikkia aina vähän sekaisin riippuen jääkaapin sisällöstä.

-tomaatti
-paprika
-porkkana
-munakoiso
-varsiselleri
-kesäkurpitsa
-herkkusienet
-lehtikaali
-mustakaali
-pinaatti
-valkosipuli
-chili
-kukka- ja parsakaali
-sitruuna
-appelsiini
-mandariini
-päärynä
-kookosmaito
-kauramaito
-mantelimaito


selleri, porkkana, appelsiini, chili, sipuli, valkosipuli ja kookosmaito.


Ihan mitä vaan kasviksia, hedelmiä unohtamatta. Kesällä me käytetään paljon yrttejä, mutta talvella ne yleensä jää aika vähälle meidän keittiössä.
Miksi? Kasviksia saa suht edullisesti, ne säilyvät hyvin ja niiden valmistaminen on todella nopeaa. Todellista pikaruokaa sanoisinko.


Pinaatti, valkosipuli, sipuli, vuohenjuusto, kauramaito.


Jos pelkkä vegepasta tuntuu tylsältä, on se heti ihan uus ruoka kun sä ruskistat siihen vähän broiskua tai vaikka katkarapuja päälle. Poikien mielestä paras kana on keitetyt ja sitten ruskistetut soijasuikaleet. Eikä muuten pilaannu heti kuivakaapissa ne suikaleet.  En väittänyt kanaksi, mutten mä sitä luuloa kyllä korjannutkaan..

Aamulla mä taas heitän smoothien joukkoon pakkasesta banaania, pinaattia ja mustikoita. Mustikoita ihan sen takia, että se peittää sen vihreän värin minkä pinaatti antaa. Huoneenlämmöstä vielä yks appelsiini ja jääkaapista kauramaitoa. Toimii!
Banaanit on pakkasessa sen vuoksi, että meillä ne ehtii useasti tummua, ja jäisenä niistä tulee ihanan kermanen koostumus.

Mites teidän perheessä, uppooko kasvikset ihan helposti, vai pitääkö kikkailla?

Ida


27. joulukuuta 2017

Ihan hyvä on tarpeeksi.

Sinne se meni. Joulu ja pikkuhiljaa koko vuosi 2017. Ne menivät ihan hyvin. 

Jossain kohtaa mennyttä syksyä mä mietin aamulla peiliin katsoessa että mitäköhän vi**ua?
Kaikki päivät tuntuivat samanlaisilta. Ne olivat joko yhtä pitkiä tai yhtä lyhyitä. Samanvärisiä, tai värittömiä. Kylmiä tai kuumia. Hyviä tai huonoja.

Vapaapäivät olivat raskaita ja kaipasin töihin. Samalla taas työpäivät olivat mukamas niin kurjia  ja tahdoin vain kotiin. Kun pääsin kotiin, halusin vain töihin ja toisinpäin.

Kuitenkaan en kokenut oikeutta valittaa, sillä kaikki oli ihan hyvin. 


Lapset olivat maailman napa ja ikävöin niitä samalla sekunnilla, kun jätin heidät päiväkotiin ja ajoin töihin. Kun taas vapaapäivinä saatoin itkeä vessassa salaa tunnetta, että mitä minä olen tehnyt väärin kun ne taas vain tappelevat ja kiukuttelevat.
Kunnes iltaisin pienet kädet kietoutuivat kaulaani kuiskaten; "Äiti, minä olen sinun rakas ja sinä minun."
Ystävistä alkoi pikkuhiljaa tulla kavereita, ja kavereista tuttavia. Tuttavista taas tiedän ton tyypin -tyyppejä. Niille en enää juuri edes puhunut, sillä epäluulo ja pelko siitä oli niin suuri, että taas joku kuitenkin  jotakin, jossain. Ainoastaan työkaverit tuntuivat aidoilta ihmisiltä, perhettä lukuunottamatta.

Sinä yhtenä aamuna mä olin juuri herännyt ensimmäiseen päivään naisena, joka haki uupumuksen takia ulkopuolista keskusteluapua.
Aluksi mä olin että ei stna, mä olen hullu eukko joka ei vaan kestä tätä maailmaa. Mutta sitten tää tyyppi saikin mut tajuamaan, että ei  mun  tarvitsekaan. Mun tarvitsee vaan kestää tää mun oma kupla, ja tehdä siitä sellainen, ettei se ole kestämistä vaan elämistä ilolla.

Mä palasin työelämään vauhdilla syksyllä 2016. Lapset olivat silloin 2v8kk ja 1v3kk. Siihen saakka mä olin ollut kotona mun lasten kanssa. Lukuunottamatta sitä puolen vuoden väliä esikoisen äitiysloman päätyttyä kun odotin kuopusta. Lapset menivät ensikertaa päiväkotiin, ja minä jatkoin tutussa firmassa täysillä tunneilla työt. Aika suuri muutos, voisin myöntää.

Mutta miten siinä kävi? Siinä kävi niin, että ihminen, joka vaati itseltään täydellisyyttä lähes kaikessa yritti pitää saman tason ja tavoitteet nyt töissä käydessä  kuin äitiyslomalla ollessaan. Hän jaksoi sitä melkein vuoden. 
Kotona oli aina todella siistiä, pyykkikorit olivat tyhjiä, pedit pedattuja ja terveellinen  ruoka oli aina valmiina. Jääkaapissa oli aina tavaraa ja kaikilla oli puhtaat ja ehjät säänmukaiset vaatteet päällänsä. Kierrätettiin, ekoiltiin ja yritettiin olla tosi hyviä kaikessa mitä tehtiin.
Askarreltiin ja käytiin kylässä. Mies toki apuna näissä kaikissa, mutta kun minä itse -mentaliteetti on myös kovin vahvana tässä itsepäisessä muijassa. (Uskallapas koskea mun pyykkeihin.)

Mä en laita lapsia hoitoon ilman pahaa mieltä. Mä koen, että ne on meidän ja me ollaan ne haluttu joten me ne myös hoidetaan. Mutta samalla niskassa höyryää lainat ja laskut. Eli ne on vaan laitettava, että voi käydä töissä.
Isovanhemmat toki hoitavat meidän lapsia todella mielellään, mutten mä kehtaa pyytää. Enkä halua. Tavallaan koen ettei heidän tarvitse tehdä sitä kasvatustyötä mitä nuo uhmaurpot nyt vaativat. Se on meidän, vanhempien duuni.
Mikä idiootti ajatusmaailma? Niiden ei tarvitse, mutta ne saavat. Sanoi joku fiksu joskus lohduttaen.

Kuullostaa varmasti ihan perusjutuilta, mutta kun ne kaikki menevät vielä siitä vähän yli. 

Näin jälkikäteen sen sanoo jo järkikin, ettei tuo vaan toimi. Ei vaan pysty suorittamaan samalla teholla ja tuloksella, jos meinaa pysyä mukana vielä täydessä palkkatyössäkin. Siihen ei vaan riitä kellosta tunnit eikä kropasta mehut. Siitä uupuu vahvempikin muija.

Eniten mua ehkä ihmetyttää se, että miten mä tarvitsin näin yksinkertaisen asian selvittämiseen ammattilaisen apua? Ylpeys? Itsepäisyys? Ehkä. Nämäkin asiat mä sisäistin vasta viikkojen päästä meidän keskusteluista, kun sain etsittyä ihan itse ne tavat ja asiat mitä hän sanomisillaan tarkoitti.

Me aloitettiin siitä, että mä opettelin istumaan sohvalla tietäen, että keittiössä on tiskiä tai pyykit on vielä viikkaamatta. Melko kreisiä. Mä teen ne sitten myöhemmin, ja se on (melkein) ihan fine. Mä jopa menin itseeni enkä korjaa muiden (Jussin) tekemisiä, vaan ne riittää mulle just niin kuin ne on tehty, vaikkei ne oo just sillä mun tyylillä tai tavalla tehty. Hullua.

Halusin jakaa nämä loppuvuoden kamppailut teidän kanssa sen vuoksi, että kuulin tämän olevan todella yleistä nuorten äitien keskuudessa jotka palaavat töihin perheen perustamisen jälkeen.
Ja myös siksi, että minun ystävä- ja lukijapiiriini kuuluu niin mahdottoman monta upeaa nuorta äitiä, joille aihe on melko ajankohtainen.

Olkaa hyvät ihmiset armollisia itsellenne. Ihan hyvä on todellakin riittävästi.

Vuoden 2018 kultainen lanka mun elämässä tulee ehdottomasti olemaan armollisuus ja palautuminen. Opettelen olemaan ajattelematta muiden mielipiteitä musta, sillä niitä mä en voi muuttaa, jos ne on jo omassa mielessä aikoinaan tehty. Mutta sen sijaan mä keskityn olemaan hyvä ihminen niille, joista minä pidän ja arvostan. Mä vaalin niiden ystävyyttä ja rakkautta kaikella sillä energialla minkä mä menettäisin pahoittaessani mieleni niistä huonoista.


Mä myös etsin aktiivisesti itselleni sitä omaa harrastusta joka palauttaisi mun ylikierroksillä käyvän mielen hektisten päivien jälkeen ja antais mulle sitä kunnollista omaa aikaa. Tähän asti se on ollut tää blogi. Mutta musta tuntuu että mä tarvitsen vielä jotain muuta. Blogin lopettamistakin mä kyllä mietin, mutta on tää silti mulle vaan niin rakas harrastus, joka antaa huomattavasti enemmän kuin ottaa.
Yksi uusi tuttavuus tuossa totesikin, että yhtä huonoa palautetta vastaan sä tarvitset aina sen kymmenen hyvää että se on sun mielelle  ok, ja mä oon just just vielä siinä rajalla, ja pysyn siellä vahvasti kun jätän nyt tietoisesti ne höpöhöpöt omaan arvoonsa.
Kaikki loistavat ideat jotka eivät liity siivoukseen tai työhön otetaan lämmöllä vastaan.

Ida,
ps. Minä olen ihan hyvä ihminen, ja stnan hyvä äiti.