Kaksplus.fi

20. syyskuuta 2017

Yliherkkä äiti.

Viimevuosina ihmisten tietoisuuteen on tullut suuri määrä erilaisia yliherkkyyksiä. Tai tiedossahan ne ovat olleet jo pitkään, mutta nyt niistä tunnutaan puhuvan entistä enemmän. 
Lapset voivat helposti olla yliherkkiä monellakin tapaa. Aistiyliherkkiä, emotionaalisesti erityisen herkkiä, mielikuvitukseltaan yliherkkiä, tunneyliherkkiä tai vaikka psykomotorisesti yliherkkiä. Yliherkkä. Erityisherkkä.  Ei allerginen.

 

Kaikista yliherkkyyksistä olisi ihana puhua enemmän, mutta nyt mä keskityn siihen mistä mulla on paljon kokemusta.
Onko sun lapsi ääniyliherkkä? Ehkä hän on kuin minä kasvaessaan. (Vallan hurmaava persoona.) Sillä mulla on myös ääniyliherkkyys nimeltänsä Misofonia, joka tunnetaan myös lyhenteellä SSSS. (selective sound sensitivity syndrome eli 4S)

Misofoniasta kärsivä tyyppi häiriintyy suunnattomasti muille ihan arkisista, tavallisista, toistuvista ja matalista äänistä. 
Useimmiten ne liittyvät syömiseen sekä hengittämiseen, ja ne aiheuttavat sille tyypille ihan suunnatonta raivoa, ja pahimmassa tapauksessa halua vanhingoittaa äänen aiheuttajaa. (Onneksi mä en ihan niin pitkälle vielä ole joutunut.)

Ääniyliherkkyydestä kun puhutaan, ajatellaan usein ettei se henkilö vaan kestä ääntä. No, tavallaan.
Mun pitää päästä pois ruokapöydästä sillä sekunnilla, kun mun kolmevuotias tekee tahallaan kiusaa, ja syö mässyttäen suu auki. Mulla ihan oikeasti tulee itku, oksennus ja suunnaton raivokiukku, ja se lapsi tietää sen. Arvatkaapa vaan käyttääkö hän sitä hyväkseen?



Meidän pojat syövät molemmat suu kiinni, hiljaa, eivätkä puhu ruoka suussa. He ovat kaksi ja kolmevuotiaita. Muille ne ovat ehkä eskarissa tai koulussa opeteltavia käytöstapoja, mutta mulle ne oikeasti määrittävät hyvin pitkälle mun henkisen jaksamisen. Mun tekis ihan aina mieli huomauttaa ihmisille, että voitko olla puhumatta ruoka suussa, että mä kyllä maltan odottaa hetken. Mä saatan miettiä sitä kohtuuttoman pitkään, että miten mä sen sanoisin nätisti. Ja sen vuoksi mulla menee se koko käsiteltävä juttu ihan ohi suun.
Ryystäminen. Käsikarvat nousevat pystyyn pelkästä sanasta.
Lapsuudesta mä muistan oksentaneeni ruokapöydässä kun mun sisko söi liian äänekkäästi. Olin ehkä kymmenen.

Mä myös muistan miten mä lapsena keräsin sänkyyn kaikki pehmolelut huoneesta, ja äiti oli ylpeä kun lapsi siivoaa huoneensa  ennen  nukkumaanmenoa.  No, sori äiti ei se mennyt ihan niin..
Me jaettiin siskon kanssa huone,  ja mä varustauduin yöhön. Mä varustauduin siihen, että mä voin heittää sitä siskoa pehmolelulla, jos se hengittää liian lujaa yöllä, tai pahimmassa tapauksessa jos se kuorsaa! Aina kun heitin, koitin nukahtaa mahdolllisimman nopeasti ennen Emppua. Joskus onnistuinkin.
Mä olin lapsena myös se ärsyttävä tapaus, joka huutaa rappusilta että laittakaa hiljemmalle sitä telkkaria. Vaikka se olisi ollut sillä ykkösellä.

Nykyään mä rakastan sitä kun pojat tulevat yöllä vuorotellen meidän sänkyyn peitot ja unikaverit kainalossa. Mutta. Ne kuorsaa, ne tuhisee, ne hengittää lujaa ja mikä pahinta. Ne kaikki kolme (isi mukaanlukien) narskuttaa hampaitaan. 
Mulla tulee pakokauhu. Mun tekis mieli juosta pois, uida, tai oikeastaan sukeltaa syvälle tai lähteä kolmelta yöllä töihin. Ihan vaan sen takia, etten mä kestä niitä ääniä. Ne tunteet tuntuu ihan ylitsepääsemättömiltä, ja jos ne tyypit ei nukkuisi, mä varmasti sanoisin todella rumasti sitä jälkikäteen suuresti  katuen. Mun miestä (pahoitteluni muru) mä todellakin potkin, lyön ja herätän. Kyllä. Minä aikuinen ihminen. Mutta poikia mä en raaski. Löydänkin itseni useasti yksin vierashuoneesta nukkumasta. 



Nukkumiseen liittyy yksi toinenkin  yliherkkyys, nimittäin kosketus. Mua voi pitää kädestä, tai nukkua ihan kiinni. Mutta ihan vähän lähellä ei vaan voi olla ikinä. Se on kuvottavaa ja super ahdistavaa, jos joku on lähellä, niin lähellä, että se koskee suhun ihan vähän, melkein kuin ei koskisi, mutta kuitenkin koskee. Ihan ehdoton ei. Miksi? En todellakaan tiedä. Mun on nukuttava tästä syystä aina pitkät vaatteet päällä, tai saatava väliin peitto. Myös vieressä olevan hengitys häiritsee. Vaikka se ei pitäisi ääntä, mutta jos se uloshengitetty ilma koskee muhun, en voi olla. Pitää siirtyä, tai laittaa väliin mukamas ovelasti peittoa tai tyyny. 

Ihan yleisesti mulla on myös todella hyvä kuulo. Mä kuulen asioita joita moni ei oikeasti kuule edes keskittymällä. Mua ahdistaa huuto, ja liian kovaa puhuminen.  Kun lapset innostuu, ne puhuu kovaa. Ne puhuu tosi kovaa. Mä herään yöllä jos joku kone piippaa ilmoittaakseen olevansa valmis. Mä en nukkunut kunnolla kun naapureiden varashälytin soi, vaikka me käytin se tsekkaamassa. Mä herään kun koira menee juomaan, ja osaan tehdä tilaa oikealle puolelle yöllä, sillä mä kuulen heti askeleista kumpi pojista tulee ekana viereen. Töissä mä kuulen mahdottoman paljon asioita, joita en edes haluaisi kuulla. Leffateattereissa toimintaleffat on pahimpia, ja musta tuntuu että mä kuulen ne äänet vielä kotonakin.


Mikä tähän yliherkkyyteen sitten auttaa, ja mikä sitä pahentaa?
Terapia, stressitön elämäntapa sekä hyvät yöunet. Koitapa noita kahden pienen lapsen äitinä, joka tekee vielä epäsäännöllistä vuorotyötä.

Mistä tämä yliherkkyys johtuu? 
On tutkittu, että keskeistä misofoniassa ovat äänet, joilla on jokin merkitys. Ja on huomattavaa, että erittäin suurella osalla misofoniasta kärsivillä on ollut elämässään jotain traumoja. Itse koen "kärsineeni" tästä aina, joten en osaa yhditää tätä mihinkään traumaan.


Oon tähän mennessä karttanut korvatulppia, sillä mä kuvittelen etten kuulisi jos jotain tapahtuu, mutta nyt tätä kirjoittaessa tajuan, että ne blokkais just ne matalat äänet. Auttaako ne?

Kärsitkö sinä misofoniasta? Mikä on sulla se pahin?



Lähteet: Wikipedia ja anna

Ida